Nordic Film Festival

The Minutes of the The Nordic Film Festival 2007
20 October 2007, Tallinn, Estonia

Ihmisarvo on näköjään napannut pronssisen mitalin yllä mainituissa kekkereissä. Vielä hetki sitten olin siinä käsityksessä, ettei pätkä päässyt edes festareille mukaan. Äsken sitten nettiä surffaillessa selvisi tuokin. Käsittämätöntä muuten, että joku voi vielä tehdä tuollaisia sivuja.

Jee!

Uusi lyhärikin voi oikein hyvin. Tänään lähti laput tuotantokokoukseen, jonka osoittavan sormen eteen joudutaan ensi maanantaina. Kupongit oli kyllä täytetty sellaisella sielun voimalla, että ihme on, jos ei läpi mene. Kompastusta saattaa tulla kalustotoiveissa kameran suhteen, mutta huolitaan siitä sitten. Always have a plan B.

Käsis kehittyi istunnon pohjalta toiseksi versioksi, johon tuli mukaan oikein maukkaita elementtejä. Ryhmäkin on vahvistunut muutamalla tyypillä. Kyllä kuvaajan elämä on sitten mukavaa. Asioita vain tapahtuu ympärillä samalla, kun itse täyttelee hassuja taulukoita kalliista kalustosta, jota haluaa saada käyttöönsä. Itse ei tarvitse kuin odotella kuvauksia ja ilmestyä ajoissa paikalle.

Vai?

Leffakerronnan kurssilla piti kotitehtävänä kuunnella joku arkipäivän keskustelu kaupungilla, kirjoittaa se mahdollisimman hyvin muistiin ja muokata siitä kiinnostava. Siis uudelleenkirjoittaa arkipäivän dramaturgiaa.

Havahduin eilen metron rullaportaissa, että tällainen tehtävä piti muuten ihan just palauttaa. Hassua kyllä, kun alkoi pälyilemään ympärilleen ja poimimaan joukosta keskustelevat ihmiset, alkoi myös erottaa sanoja ja lauseita. Korva on yllättävän tarkka kuuntelemaan hälyn keskellä tiettyä ääntä, jos vain yrittää. Jotain jännää löytyi ja se sai vielä jännemmän muodon illalla kirjoituspöydällä.

Ainiin, kevättalvella toteutetaan ensimmäisen vuoden Iso Juttu eli lyhytdokumentti. Eri ideoiden vatvomisen jälkeen on hahmottunut pätkä, joka kulkee työnimellä Popot. Yhteydet Isolla Roballa sijaitsevaan samannimiseen kenkäkauppaan kielletään tässä vaiheessa täysin ja myönnetään sitten myöhemmin. Katsotaan ensin, saako tämä juttu osakseen muidenkin innostusta. Niin tai näin, dokkareiden maailmassa on jotain niin siistiä, että on yksi syy lisää odottaa kevättä.

Näin siis aiemmin kovasti fiktion nimeen vannoneen suusta.

Ovi uuteen seikkailuun

Siistiä - tai nastaa, niin kuin on ollut tapana sanoa.

Jo parin kuukauden aikana on tullut opittua aika paljon. Viimeksi tänään olin katsomassa Rottatouillen, joka on muuten ehdottomasti neljän tähden leffa. Avausjakso, kolme eri näytöstä, set-upit ja paymentit. Kaikenlaista jännää alkaa hahmottua. Paljolti on kiittäminen viime viikolla alkanutta Elokuvakerronnan perusteet -kurssia, joka on sweet! Toisaalta on kivaa, ettei tule vielä pitkään aikaan (jos koskaan) katsomaan leffoja vain erilaisten teknisten osien summana. As in tässä on nyt käytetty dollya, tuolla on ainakin miljoonawattinen HMI-lamppu ja tämä on plot point ykkönen. Ei näin, kiitti.

Pidettiin alkuviikosta ensimmäinen istunto uuden lyhärin tiimoilta. Meitä oli kolme saman pöydän ympärillä: käsikirjoittaja-ohjaaja, tuottaja ja kuvaaja-valaisija - joista jälkimmäinen viittaa tänne suuntaan. Juteltiin lähinnä tuotannollisia juttuja ja saatiinkin ruletti hyvin pyörimään. Alettiin keräämään muuta jengiä ryhmään, lähetettiin kukin omille tahoillemme casting-kutsuja ja kaiverrettiin kuvausviikonloput kalentereihin.

Tuottajaamme lainatakseni "on kivaa simuloida mahdollisimman ammattimainen tuotanto läpi". True that. Lisäksi juttu on sen verran vahva, että jos onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan!

Alkuviikosta istuskellaan kehittelemään stooria ja piirtelemään ääriviivoja leffan maailmalle. Kohta pitäisi olla käsiksen lisäksi tarjota eteenpäin kuvasuunnitelmaa, kalustolistaa ja sen sellaista, jotta saadaan koulun Isoilta Päälliköiltä thumbs up. But we got plans, we do!

Vaikka kuvaukset sovittiinkin vasta ensi kevään puolelle, tulee käytännön asioita vastaan jo ihan kohtsillään. Täytyy käydä kuvauspaikalla scouttaamassa sähkönsaanti valoja varten, piirtää huoneistosta jonkinlainen pohjapiirros kamerakarttaa ja kuvasuunnitelmaa varten sekä selvitellä mahdollisen vuokrakaluston hintoja. Meininki on kuitenkin aivan erilainen, kun tietää, ettei ole enää liemessä yksin eikä kaksin. Nyt tehdään leffaan koko joukkueella. To you (and often with you) I raise my glass!

Luentomaraton

Hyvää huomenta, Helsinki!

Aamulla oli pari tuntia Photoshoppia. Tumblerista selviää, mitä tuli kohellettua. Jap. Sitten opiskeltiin vähän viestinnän perusteita. Tämän massaluennon anti löytyy myös tuonnempana samasta paikasta, täytyy vain päästä skannerin ääreen. Iltapäivä jatkui iloisesti mediakulttuurin, tarkemmin elokuvan historialla. Kaikella kunnioituksella aikaisempaa kohtaan, nyt alkoi oikeasti kiinnostaa.

Luennon päätteeksi katsottiin varhaiselokuvia eli minuutin-kahden pätkiä 1800- ja 1900 lukujen taitteesta. Näissä leffoissa olikin sitten menoa ja meininkiä. Esimerkiksi The Gay Shoe Clerk (happy, I said) oli todella pirteä. Houkutus ja lankeaminen, rikos ja rangaistus - tai jotain. Niin perustavanlaatuista meininkiä, että tuli ihan yhteen paikkaan tehtävät pariminuuttiset lyhytleffat mieleen. Näissä filmievoluution tohvelieläimissä oli toimivia arkisia tilanteita ja hyviä twistejä. Ja sitten oli tietysti Mélièsin kirjaimellisesti päättömät leffat. Nykyajan efektiheebojen sietää miettiä, minkälaisilla releillä Méliès ja kumppanit operoivat.

Ihan kuin iltaan asti kestänyt luentomaanantai ei olisi tarjonnut tarpeeksi pakaratreeniä, piti suunnata vielä Messukeskukseen. Väittäisin, että David Lynchin (!) tapaaminen oli kuitenkin ihan perusteltua. Lynch ja pari tohtorikaveriaan olivat puhumassa uudesta säätiöstä, transsendentaalisesta meditaatiosta ja onneksi siinä sivussa myös elokuvien tekemisestä. Painoin mieleeni aika monta hyvää one-lineria ja päivän päätteeksi luonnoskirjan sivulle tarttui vielä Mr. Lynchin nimikirjoitus. Aww.

Sitä mä vaan, että tuossa oikealla pönöttää nyt viimeisin harjoitustyö koulusta. Tehtiin se ryhmässä Tuukan ja Annan kanssa. Tehtävänanto oli "Prosessin kuvaus". Kuvauksiin käytettiin yksi päivä, jälkitöihin muutama lisää.

Huh-hah-huli, Vika kesä tuli!

Så där, var så god ja hopfalleraa: Viimeinen kesä, tuossa oikealla!

Eilen juhlittiin kesän loppumista Jeren ja Liinan luona. Alunperin kekkerit järjestettin kai vuoden 2007 kesän kunniaksi, mutta hostimme ottivat avoimesti vastaan myös toisen kesän lopetuspirskeet, nimittäin Viimeisen kesän. Kellonaikana, jota en syystä tai toisesta painanut mieleeni, käänettiin sohva katsomoksi, lyötiin videotykki tulille ja viritettiin 5.1-surroundit, vaikka leffan ääniraita onkin tosi tiukkaa stereota. Yhdessä sitten ihmeteltiin, mitä tuli noin vuosi sitten aloitettua ja melkein puoli vuotta valmiina pantattua. Jokainen voi tykönään miettiä, oliko kaikki sen arvoista. Me tiedetään, että se oli.

Tai siis pantata olisi voinut vähemmän aikaa.

"Mä sanon nyt saman, mitä mä sanoin tossa aiemmin, ku katottiin tää, mutta lyhyemmin. Tätä leffaa oli törkeen nasta tehdä!"

Suunnilleen noin se meni toisen näytöksen aluksi, kun juhliin oli valunut lisää jengiä. Ennen varsinaista premiääriä tuli höpöteltyä muutakin. Tärkeimpänä mainittakoon Jerelle ja Liinalle uunituoreiden DVD-kopioiden lisäksi luovutettu rusinapaketti - ehkä seuraavassa lyhärissä voidaan tarjota näyttelijöille edes sämpylöitä. Joskus puolen yön jälkeen leffa katsottiin vielä kolmannen kerran ja näin ollen sekä Viimeisen kesän näytös- että yleisöennätystä pitää nyt hallussaan Kino Suvéla!

Anyway, leffasta tuli juteltua jo eilen muutamien ihmisten kanssa ja useimmat heistä hymyilivät ihan ystävällisesti. Jos Viimeinen kesä herättää yhdenkin ajatuksen, hyvän tai huonon, speak out! Leffantekijän blogiin voi kirjoittaa nimellä tai nimettömänä. Ihmiset, jotka tuntevat, voivat tulla puhumaan. Kaikki, mitä sanotte, on palkkaa tehdystä työstä.

Viimeinen kesä on poikain tarina, jossa päästiin kokeilemaan vähän kaikkea, mitä mieleen tuli silloin ensimmäisessä grillisessiossa. Vaikka stoori on, noh, seikkailunhaluinen, on Viimeinen kesä tekijöidensä leffa. The mood, the spirit and the mere feeling; nämä tulette varmasti löytämään jokaikisestä leffasta, jonka tämä jengi tekee. Be sure 'bout that.

Kohti uusia seikkailuja,

Leffantekijä

Kotijoukkue

Uusi koulu on mahtava. Tänään oli toinen päivä ja oli kivaa! Polttava puheenaihe on edelleen pääsykoeviikko, josta selviää näin jälkeenpäin kutkuttavia faktoja, kuten se, että muiden linjojen tulevat opiskelijat olivat ehkä saattaneet saada jonkinlaista vihjausta mahdollisesti ehdotettavista opiskelijavalinnoista. Ja toiset meistä odottivat yli kuukauden sitä kirjettä. Ärrinpurrin.

Vaan se ei enää huoleta, sisällä ollaan. Kaikki tuntuu natsaavan. Opetussuunnitelma, kaluston käyttöehdot ja luokkakaverit - käänteisessä tärkeysjärjestyksessä - ovat paljon parempia kuin ikinä toivoin. Niin, ja kouluruoka! Itse saa ottaa niin paljon kuin jaksaa syödä ja maistuu aidolle, oikealle laitosruualle. For real, no kidding. Löysin jo aateveljiä ja -siskoja kouluruuan puolesta.

En takuulla jätä Viimeisen kesän ja Ihmisarvon jengiä pois pelistä, mutta vihdoin tuntuu siltä, että leffantekjiän kotijoukkue on löytynyt. Meitä on kentän laidalla pelinrakentajia, tähtihyökkääjiä ja luottopakkeja, enkä mitään odota niin paljon kuin matsin alkua. Set up the big tent and we'll send in the clowns!

Neljä vuotta samassa sirkuksessa, samojen temppuilijoiden kanssa. Kyllä, kiitos.

Yksi luokkakaveri oli muuten oikeasti nähnyt ja kuullut posetiivin, joka soittaa Pelle Hermannin tunnaria. Ei kuulemma opiskelijan taskurahoilla.

Tervetuloa takaisin Suomeen, Antti!

Viimeinen viikko

Viimeisen kesän 73 ensimmäistä sekuntia, olkaas hyvät. Löytyy tuttuun tapaan tuosta oikealta. Jos pätkä ei pyöri suoraan nettiselaimessa tai muuten vaan tökkii, ei kannata vielä masentua. Klikkaa hiiren oikealla napilla ja sieltä "Tallena kohde nimellä...". Så där!

Viimeiset 506 sekuntia ensi sunnuntaina. Vielä viikko.

Ajatuksesta elokuvaksi

Ajeltiin Mikon piikillä Tapiolaan joskus lukioaikoina ja tehtiin psykologian kenttätutkimus ihmisten auttamisalttiudesta. Tulokset olivat vähintäänkin hämmentäviä. Niiteillä ja nastoilla koristeltuun nahkatakkiin pukeutunutta taistelijapariani autettiin keskimäärin heti, kun hän ehti tömähtää naama edellä nurmikkoon. Itse olin pukeutunut jotakuinkin kiltteihin skeittarifarkkuihin ja huppariin. Yli 50 ihmistä marssi kylmästi ohi tiistai-iltapäivänä Tapiolan keskustan liepeillä.

Meillähän ei oikeasti ollut mitään hätää. Eikä ole useimmilla spurguillakaan, joiden ohitse kävelee kaupungissa päivittäin. Toisaalta, mistä sen voi tietää?

Kuluvan vuoden maaliskuussa aiheesta valmistui lyhytelokuva Ihmisarvo. 21. huhtikuuta se sai ensi-iltansa FVL:n SM-elokuvafestivaaleilla Raumalla. Kesän aikana sen näki kourallinen ihmisiä. Toivottavasti joku heistä on sen jälkeen käynyt ravistelemassa penkillä makaavaa hereille.

Oli tai ei, 23. elokuuta Ihmisarvo julkaistiin Leffantekijän blogissa. Se on tuossa oikealla, myös englanniksi tekstitettynä. Myöhemmin syksyllä selvisi, mitä kansainvälinen jury leffasta tuumi.

Huolestumatta yhtäkkisestä mieltymyksestäni tarkkoihin päivämääriin voin vihjaista, että ensi sunnuntaina - kun ensi-iltaan on enää viikko aikaa - tarjoaa Leffantekijän blogi malttamattomille ihmisille Viimeisen kesän 73 ensimmäistä sekuntia. Tuossa oikealla pidempään lymyillyt leffan traileri on myös pakattu uudestaan ja nyt se toimii jos jonkinnäköisellä Windowz-tietokoneella. Getting serious!

Hei, jos Ihmisarvo tai Vikan kesän traileri ei vieläkään rullaa, lataa DivX-kodekki (ei lisättyä sokeria) ja johan lähtee!

RJD2 - Since We Last Spoke

Leffantekijän uutisia

Hyvää iltaa. Minulla on nyt teille hyviä ja huonoja uutisia. Ja sitten hyviä uutisia. Jonka lisäksi vielä lisää uutisia.

Viimeisen Kesän ensi-ilta on 1. syyskuuta.

Kyllä.

Viimeisen Kesän ensi-ilta on lauantaina 1. syyskuuta. Kauan odotettu - ja ajat sitten unohdettu - enskari päätettiin järkätä "Samin" kesänlopetusjuhlien yhteydessä. Juhlien kutsussa esitetty lupaus "Tiedossa boolia, omituisuuksia ja rajattomasti rumaa tanssia" vakuutti leffantekijät siitä, että juhlat olisivat mahdollisimman otollista maaperää Viimeiselle Kesälle. Toisaalla Painobaarin enskarin järkkääminen oli osoittautunut aivan ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Kuka ei vielä ollut huomannut tätä? No, kiitos kuitenkin loistavasta meiningistä hosteillemme Painossa! We'll be back.

Ikävää sinänsä, että enskari on jonkinlainen yksityistilaisuus, mutta huoli pois! Eiköhän 2. syyskuuta Leffantekijän blogissa julkaistava Viimeinen Kesä Loud&Proud Unlimited Edition pyyhkäise surun silmistä pois. Polkekaa siis höyryhelmitaulunne käyntiin parin viikon päästä sunnuntaina, peskää rennoimmat kuteenne puhtaiksi ja virittäytykää Viimeisen Kesän tunnelmaan. Ensi-ilta tulee nyt!

Ihmisarvo-nauha matkustaa huomenna Viron kautta Slovakiaan Unican festareille. Jännää.

Ainakin neljä tapaa keskustella

Ihmisten pitää keskustella. Ihmiset tykkää siitä, että keskustellaan. Jotenkin noin se menisi valtion ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantaisen mukaan.

Keskustelu on tavallaan yksi pykälä ylöspäin ajattelusta, kaksin ajattelua. Sekä keskustelu että ajattelu ovat mahtavia voimia, jotka pääsevät liian helposti unohtumaan. Jos haluaa ajatella ihan tosissaan, täytyy sille varata aikaa ja paikka. Samoin keskustelulle. Kun on oikein kiire, keskustelu tuntuu olevan kuitenkin helpommin järjestettävissä. On toinenkin ihminen mukana. Sitä paitsi keskustelu on helppo naamioida. Sanotaan, että lähdetään kahville tai kaljalle. Samasta on kuitenkin kyse.

Nopeasti tulee mieleen ainakin neljä eri tapaa keskustella. On tuulettamista, väittelyä, sparraamista puolin ja toisin sekä ideointia. Näiden välillä sitten vuorotellaan.

Tuulettamisella on kiva aloittaa. Tuulettamiseksi en vielä laskisi moita ja mitä kuuluuta, vaan heti näiden jälkeen alkavaa ajatusten vaihtoa. Puhutaan mitä puhutaan, kunhan aivoissa vapautuu tilaa. Puretaan päivän ja vähän pidemmänkin aikavälin polttavia aiheita. Siis tuuletetaan omaa päätä.

Väittelyn ei tarvitse olla ikävä tai vihamielinen tapahtuma. Väitellä voi ihan hyvässä hengessä asioista, joista ollaan eri mieltä tai ollaan saatu erilaista tietoa. Väittely pyöräyttää mukavasti isoja rattaita päässä ja samalla mukaan tarttuu uutta tietoa. Mitä enemmän väittelee, sitä paremmin oppii myös argumentoimaan ja vaikuttamaan puheella. Sitä paitsi väittelevän ihmisen persoonasta tuppaa paljastumaan yllättävän paljon asioita väittelyn aikana.

Sitten päästään kahteen keskustelutyyliin, joiden avulla voi erityisesti kehittää itseään luovana tekijänä.

Sparraavassa keskustelussa on selkeät voimasuhteet: toinen heittelee palloja ja toinen lätkii niitä takaisin. Hyvä sparraaja vetää omat etunsa pois keskustelusta ja keskittyy toisen esittämiin ajatuksiin. Oikeastaan kaikki, mitä sparraaja sanoo, voi olla hyödyksi. Kyse on kuitenkin assosiaatioista, ja eri ihmiset saavat erilaisia assosiaatioita. Se, mitä Jarkko ensimmäisenä tuumaa, ei todennäköisesti ole Petellä käynytkään mielessä. Ja näin Pete saa uusia ajatuksia. Ajattelun pitäisi siis jakautua puheen kanssa juuri päin vastoin: Pete selittää minkä kerkiää, Jarkko taas mietiskelee hetken ja heittää sitten jonkinlaisen vastineen.

Sparrata voi ja kannattaa kenen tahansa kanssa. Voi kuitenkin tuntua turvalliselta aloittaa aina uusien ideoiden pallotteleminen oman luottopakin kanssa, joka surffaa suunnilleen samoilla aivoaalloilla.

Leffantekijälle ideointi on hyvän keskustelun kruunaus. Ideointi saattaa lähteä liikkeelle mistä tahansa keskustelutyylistä: tuuletuksesta, väittelystä tai sparrauksesta. Ideointi on myös keskustelun haasteellisin muoto. Nyt puhutaan siis vapautuneesta ideoinnista, joka saa molemmilta (tai voihan meitä olla kolmekin...tai neljä tai seitsemän...) kaikki kanavat auki ja ideat lentämään ilman itsekritiikin sensurointia. Ideointi vaatii keskinäistä luottamusta, avointa ajattelua ja innokkuutta. Vimmaa. Ja silti ideoida voi kahvilassa, metrossa, uimarannalla, missä ikinä. Tarvitaan vain keskustelua.

Niin, mitä parempaa tekemistä voi olla kuin keskustella ihmisten kanssa? Ja siinä sivussa juoda sitä kahvia tai olutta tai kokista sitruunaviipaleella.

Tee tästä yksinbloggauksesta keskustelu: kommentoi.

Hors de prix

Suomeksi Hinnasta viis on parhaillaan leffateattereissa pyörivä Pierre Salvadorin uusin ohjaus, jonka pääosia näyttelevät Audrey Tautou ja Gad Elmaleh.

Kävin katsomassa. Ihanan ehjä ja hyväntuulinen leffa. Suosittelen.

Leffa toimii yksinkertaisten asioiden ansiosta. Tarina on pienimuotoinen, muutamien päivien (ehkä viikon, mistä sitä tietää) kahden päähenkilön hullunmylly. Tapahtumat ovat aivan arkisia, mitä nyt muutaman sadan euron hintalapulla varustettuja. Ja kyllä, leffa on auttamatta romanttinen komedia, mutta huumori on ihanan nokkelaa ja pääsee yllättämään useammin kuin kerran.

Kaikkein parasta on kuitenkin se, miten kahden päähenkilön, Irènen ja Jeanin, tarinat täyttävät koko leffan ja jättävät vain vähän tilaa muutaman sivuhahmon huvittavalle taustatarinalle. Gigolo ja gold digger ovat kaikessa absurdiudessaan todella hyviä ja monipuolisia henkilöhahmoja.

Sitäpaitsi, aivan kuten Irène toteaa, Gad Elmalehilla on charmia.

Tuuletusta

...sanan kahdessa merkityksessä. Eli heinäkuun 10. päivä olisi todella voinut päättyä Homer Simpson -juoksuun. Siihen oli todella aihetta ensin netistä löytyneen nimilistan ja myöhemmin kotona odottavan paksun kirjeen muodossa. Päätin kuitenkin säästää ihmisiä ympärilläni nyt, kun saan ihan virallisetkin hullun paperit tietyn alan opiskelijakortin muodossa. Saanen esittäytyä:

Suoraan kortistoon valmistuva media-alan hörhö, hyvää päivää!

Ja arvatkaa pelottaako yhtään? No, ei. Päinvastoin, tulevat opiskelut tuntuvat turvalliselta ja vakauttavalta elämänvaiheelta. Ja tässä vaiheessa voidaan unohtaa taloudelliset asiat keskustelusta täysin. Taisin olla viimeksi yhtä innostunut esimerkiksi uudesta lukujärjestyksestä joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Nytkin ihailin taulukkoa, jonka tarkoitus on karsinoida ja urauttaa minut, rajoittaa ajankäyttöäni ja ohjata minua kulkemaan lauman mukana. Niin kuin silloin ekalla luokalla. Antaa tulla vaan. Olenhan nyt iso ja reipas koululainen.

Neljä seuraavaa vuotta ohjattua tekemistä ja oppimista, ryhmä yhtä innokkaita leffantekijöitä, kalliita kameroita ja opiskelijaruokala. Ahh.

Sitten otsikon toiseen merkitykseen. Kun kovasta yrittämisestä huolimatta leffantekijän ja blogin väliin on näköjään noussut jonkinlainen itsekriittisyyden pensasaita, on tulevien viikkojen aikana keskityttävä tuulettamaan ajatuksia ja kainaloita oikein kunnolla. Juttua tulee sitten, kun on taas sen aika. Sopii toivoa, että se aika osuu mahdollisimman hyvin yksiin elokuun 27. päivän kanssa.

Joku on ehkä huomannutkin tämän tuuletuksen olevan käynnissä. Vai mitä mieltä olette leffantekijän julkaisutahdista? Joskus on vain tehtävä tilaa, ettei kulho täyty yli äyräiden.

One night and one more time, Thnks Fr Th Mmrs!

Hei, heinäkuu!

Ihmisarvo lähetetään UNICA 2007 -leffafestareille Slovakiaan syyskuun alussa! Valinnan teki Filmi- ja Videokuvaajien Liitto Rauman festareiden leffa-arsenaalista. Kaiken järjen mukaan meidän pätkän pitäisi osallistua Jeunesse- eli alle 25-vuotiaiden sarjaan. Slovakian kinkereistä voi lueskella tuon äskeisen linkin takaa. Itsellekin tapahtuma oli ennestään täysin tuntematon ja mukaan pääseminen on todella jänskää.

Koska kyseessä ovat jokseenkin kansainväliset tsembalot, on alkukesälle (kesä alkaa tänä vuonna poikkeuksellisesti 6. heinäkuuta) luvassa leffan nimen ja synopsiksen kääntämistä muutamalle eurooppalaiselle valtakielelle sekä itse pätkän tekstittämistä englanniksi. Viimeksi mainittu huvitti ainakin Anttia ajatuksena. Ehkä alle pariminuuttisen ja varsin vähäpuheisen filmin tekstittäminen kuitenkin onnistuu ilman suurempia käännöskukkasia tai palikkakieltä - etenkin, kun käännöksen tekee leffantekijä itse.

Ihmisarvo lähtee ilmeisesti samalla kulkuluvalla myös joillekin pohjoismaisille festareille, joista en tässä vaiheessa tiedä juuri mitään. Syssymmällä sitten.

Koko tämän sirkuksen kunniaksi Ihmisarvo pötkähtää niin ikään alkukesästä tänne Leffantekijään katseltavaksi. Joo-o, tälle sivulle tulee ihan oikeaakin sisältöä sitten Viimeisen Kesän trailerin! Miksi jo kirjoittaessa tuntuu, ettei kukaan teistä usko ainakaan luvattua aikamäärettä...

Ikään kuin vakuudeksi lupaukselle, ensimmäinen screen shotti Ihmisarvosta, olkaas hyvät:











Ja nyt kaikki kysyvät, mitä Viimeiselle Kesälle tapahtui. Ei huolta, leffa elää ja voi hyvin edelleen - täysin julkaisemattomana. Suureksi häpeäksi täytyy tunnustaa, etteivät vielä edes näyttelijät ole pätkää nähneet. Mutta koska em. alkukesä tuntuu olevan otollista aikaa lupausten lunastamiseen (ainakin antamiseen), voi Viimeisen Kesän näkemisestäkin herätellä varovaisia toiveita - no, ainakin näyttelijät.

Heinäkuun 10. onkin sitten päivä, jolloin vaivutaan syvään, syvään itsesääliin tai juostaan muutamat Homer Simpson -juoksut pitkin kaupunkia. 4/4 oli saavutus jo sinänsä, mutta se ei vielä takaa mitään.

2/4

Jes-jes, kaksi hikistä ja nälkäistä päivää pääsykokeita takana ja juuri äsken luvattiin vielä toiset kaksi. Oujea!

Leffantekijä voi rehellisesti sanoa kulkeneensa aivan omia polkujaan näissä kinkereissä. Vai mitä mieltä olette länkkärileffan aloituskohtauksesta tai taivaalle leijumaan jääneestä laskuvarjohyppääjästä uutisten loppukevennyksessä? Tulipa myös suunniteltua dokumenttielokuva Ihmisarvon hengessä.

Ja sitten taas piirrettiin-maalattiin-askarreltiin. Yäk.

Kävi miten kävi, tällainen systeemi on raadollinen. Helpolla eivät selviä voittajatkaan. Lukekaa vaikka otsikko uudestaan.

Tässä ja nyt: Apulanta - Mitä vaan

Ilmiöt, nuo yhteiskuntamme pikku suunnannäyttäjät

Havahduin tänään Hakaniemessä Metro-lehden lööppiin: "Nettivideo paljasti kaaharin". Näitä on alkanut näkyä. On ollut äksyä vartijaa Itä-Helsingissä, opettaja-oppilas yhteenottoja ja mitä lie hämäräveikkoja, jotka ovat paljastuneet netissä videolla, jonka Silminnäkijä on sinne salaa pulauttanut.

Nettivideot ja nimenomaan rikollisia touhuja paljastavat sellaiset: yksi aikamme monista ilmiöistä.

Tästä lähdinkin miettimään, miten eri ihmiset ja ammattikunnat suhtautuvat uusiin ilmiöihin, kun ne alkavat tarpeeksi levitä. On niitä, joiden tehtäväksi tulee tutkia ilmiötä lisää ja suoltaa siitä sivukaupalla raportteja ja väitöskirjoja. On niitä, joiden pitäisi yrittää pysäyttää pahat ilmiöt heti alkuunsa. On tietysti myös niitä, jotka tekevät ilmiöstä liikeidean. Ja myöhemmin voi olla niitäkin, jotka joutuvat painimaan ilmiön seurausten, niin hyvien kuin huonojenkin kanssa. Jotain tällaista.

Mutta entäs leffantekijä? Jonain päivänä löytää ilmiön, joka on huisin mielenkiintoinen ja monen ajatuksen jälkeen päätyy tekemään siitä leffan.

Löysin siis taas uuden syyn, miksi leffantekeminen tuntuu niin viehättävältä tässä maailmassa. Leffantekijä ei pelkästään tutki elämän pikku ilmiöitä, ei paini niiden aiheuttajien tai seurausten kanssa, eikä varsinkaan pyri estämään ilmiöitä leviämästä. Leffantekijä kuvaa niitä. Leffantekijä kertoo, millainen ihminen ilmiön kokee, mitä hän silloin tekee, miten hänen sitten käy, millaisia ihmisiä matkalla tulee vastaan ja, lopulta, kumpi vetää revolverin ensin.

Tietysti leffantekemiseen liittyy myös paljon tutkimustyötä, mutta onneksi joku on jo ehtinyt tekemään ainakin yhden väitöskirjan aiheesta kuin aiheesta.

Tuossakin uutisessa, jonka maan alta bongasin, oli tarinan jyvä. Joku leffantekijä voisi innostua nettivideoilla tapahtuvista paljastuksista niin, että haluaisi kuvata niitä. Ja sitten ihmiset voisivat katsoa leffan, joka kuvaisi tätä ilmiötä ja ihmisiä sen pyörityksessä.

Ei. En aio tehdä nettivideoista leffaa. Mutta seuraavassa leffassani on varmasti ilmiö.

Missä mennään?

Yhdeltä suunnalta kuului huonoa ja yhdeltä hyvää. Pelimies jatkaa tietenkin siihen suuntaan, mistä kuului hyvää. Joku voisi sanoa, että toista vaihtoehtoa ei edes annettu. Kyynikko.

Ensi viikolla on edessä puristus, josta selviää hengissä. Ja toivottavasti vielä voittajana.

Ja se enskari, no, niin.

Tuomaristo on antanut äänensä

Liiton sivuilta lainaten, pidemmän kaavan mukaan:

"Filmi- ja Videokuvaajien Liitto ry:n SM 2007 -elokuvafestivaaleille lähetettiin tänä vuonna yhteensä 23 kilpailutyötä eri puolelta Suomea. Näistä 9 kilpaili avoimessa luokassa ja 8 nuorten (25 vuotiaiden tai alle) luokassa sekä 2 elokuvaa elokuvakoulujen oppilaiden luokkassa. Minuutti-elokuvasarjaan osallistui tällä kertaa 4 työtä.

Mukana oli muun muassa fiktioita, dokumentteja, yhteiskunnallista kannanottoa ja taiteellisia kokeiluja. Elokuvien pituudet olivat yhteensä 3 tuntia ja 21 minuuttia. Tähän kokonaiskeston lyhentymiseen vaikutti se, että yhden elokuvan maksimipituus oli pienennetty aikaisemmasta 40 minuutista 25 minuuttiin.

Kilpailuelokuvat olivat tasoltaan vaihtelevia, mutta parhaat olivat tasaisempia, jonka johdosta palkittujen elokuvien valinta ei ollut helppoa. Elokuvien asettaminen paremmuusjärjestykseen onnistui pitkällisten keskustelujen päätteeksi. Erityisesti huomiota kiinnitti nuorten luokassa kilpailleiden elokuvien monipuoliset tyylilajit, joka olikin tuomariston mielestä positiivinen yllätys. Nuorten elokuvissa näkyi tekemisen into ja kokeilunhalu, joita kokeneemmatkin konkarit voivat vain ihailla. Myös elokuvakoulujen oppilaiden työt olivat erilaisia vaikkakin tunnettuja elokuvatyylejä hakevia. Ilahduttavaa oli, että vaikeassa yhden minuuttin elokuvien kisassa oli nyt jopa 4 erilaista elokuvaa mukana. Kaiken kaikkiaan tämänvuotinen kilpailu herättää vahvaa uskoa Suomen harraste-elokuvatekijöiden tulevaisuuteen.

Tuomaristo haluaa tuoda esiin, että SM-kilpailut ovat ELOKUVA kilpailut. Siten teoksia arvostellaan perinteisen elokuvakäsitteistön mukaisesti. Mukana oli jälleen elokuvia, jotka eivät kuuluneet perinteisten elokuvien joukkoon kuten musiikkielokuvia, kerho-historiikkeja jne. Nämä olisivat pärjänneet paremmin, jos niitä varten olisi ollut omat luokat."

Nuorten luokka:

Kultamitali: Metsäpuron korennot, Miikka Friman, Vantaa

Upea korennoista kertova luonto dokumentti, hyvin valmis työ. Hämmästyttävän tarkkoja lähikuvia korennoista. Asiallinen ja tietorikasta kemmenttarin puhetta, mutta puhe voisi olla eloisampaa. Elokuvan äänimaisema oli turhan yksipuolista puron solinaa, jopa pauhuksi asti. Kyllä metsäpurolla muitakin ääniä kuuluu, kuten esim. lintujen ääniä.
(Tuomaroinin jälkeen selvisi, että elokuvan tekijä on vasta 16 vuotias ja hän oli tätä aihetta kuvannut 2 vuotta, joka korostaa elokuvan arvoa.)

Hopeamitali: Ihmisarvo, Heikki Slåen, Helsinki

Tärkeä aihe tämän päivän yhteiskunnassa. Me olemme kaikki vastuussa, kylmänä ei saa ohi kulkea. Hyvä valinta, että ei laisinkaan taustamusiikkia. Korosti realismia. Elokuva paranisi, jos loppuvenytys olisi poissa. Tämä elokuva sytytti ja laittoi katsojan ajattelemaan.

Pronssimitali: Viimeinen kesä, Heikki Slåen, Helsinki

Hyvä elokuva Graffiti-piirtäjien salaperäisestä maailmasta, tehty agenttityyliin, kun vanhoja salaisuuksia ei saa paljastaa. Näyttelijätyöt epätasaista (nuorten poikien on vaikea näytellä vanhempaa roolia kuin oma ikä on). Musiikkivalinnat sulautuvat loistavasti tähän elokuvaan. Sopivan pituinen elokuva, aiheen mittainen. Sujuvaa leikkausta, juoni kulki, dynaaminen. Puheiden äänititys ei ollut täysin onnistunut, monta repliikkiä jäi epäselväksi.

Tuomaristo:
Lauri Hirvonen, kilpailun johtaja, FVL:n puheenjohtaja
Tarmo Hotanen, elokuvaopettaja, Rauma
Riitta Attila , elokuvatyöntekijä ja -kouluttaja, Berliini, Mexico, Pariisi, Rauma
Teemu Kauppi, elokuvien tekijä ja leikkaaja, elokuvapaja, Eurajoki
Jouko Nummela, Rauman elokuvaajien perustaja, TV2:n elokuvaaja, nykyään itsenäinen tekijä

Ja maailma on sun

Ja niinhän me pojat rullattiin hopeisella autolla Raumalle ja napattiin SM-elokuvafestivaalien hopea- ja pronssimitalit kotio! Nuorten sarjassa kilpaili yhteensä kahdeksan lyhytelokuvaa, joista siis tiukasti kakkossijalla Ihmisarvo ja reippaana kolmosena Viimeinen kesä.

Nuorten sarjan voitti Miika Friimanin Metsäpuron korennot. Voidaan tietysti väitellä siitä, kuuluuko fiktion ja dokumentin kilpailla samassa sarjassa, mutta koko leffakinkereiden osallistujamäärän ollessa vain 23 voisivat kaikki leffat, fiktiot ja dokumentit, lyhyet ja pitkät, kilpailla samoista jalometalleista. Kaikki kunnia siis herra Friimanille skarpista luontodokkarista, jota oli kuulemma väännetty yhden miehen orkesterilla kaksi vuotta. Vaikka meidänkin leffoihin on muuta työtunti uponnut, paini Miika aivan omassa sarjassaan, mitä käytettyyn aikaan tulee. Ja se näkyi työn jäljessä.

Festivaalin muuta antia ruotii Antti blogissaan. Allekirjoitan täysin Anan löydökset ja kuka löytääkin Jälleennäkemisen internetskun ihmeellisestä maailmasta, huudelkoon siitä tännekin.

Heikki, Antti ja Mika kiittävät Liittoa kehuista ja kunniasta. Kiitos, että leffamme saivat ensi-iltansa ihan oikeassa leffateatterissa. Ja kiitos raumalaiset, ettette puhuneet meille omaa kieltänne.

Jos ikinä uskalsin jotain mainetta ja kunniaa SM-elokuvafestareilta toivoa, oli se juuri tässä järjestyksessä. Ihmisarvo on kuitenkin uudempi ja kypsempi tuotos kuin Vika kesä. Lisäksi sen todellinen arvo on vielä mittaamatta - toukokuun 15. päivää odotellessa.

Niin, ja Painobaarin enskaria.

SM-elokuvafestivaalit

FVL eli Filmi- ja Videokuvaajien Liitto järjestää vuoden 2007 SM-elokuvafestivaalit Raumalla kuluvan kuun 21. päivänä. Sikäli kun Viimeinen Kesä miellyttää tuomareiden silmää ja taistelee tiensä festivaaleilla esitettävien elokuvien joukkoon, tulee tuosta lauantaipäivästä myös elokuvamme ensimmäinen julkinen esityspäivä. Siis enskari!

Wooah, melkein kuukauden tauon ja pelottavan virallisen aloituksen jälkeen voidaankin palata päiväjärjestykseen. Leffantekijän Pitkä Kuuma Kesä alkoi siis Utin kankailla kolme viikkoa sitten. Rintamalta ei mitään uutta, hence blogin hiljaiselo. Painobaarin enskarista yritettiin ihan oikeasti tehdä päätöksiä lupaamallani viikolla, mutta kuinkas kävikään. Kevään ainoa ei-lomaviikonloppu napsahti suunnitellulle enskariviikonlopulle. Naps.

Onnenpyörä pyörähtää taas ja katsotaan, miten käy. Kiitos kuuluu joka tapauksessa koko joukkueelle.

Rauman leffakarkeloiden dead-line umpeutuu maanantaina ja voisi kuvitella, että esitettävistä elokuvista annetaan edes jonkinlainen ennakkovaroitus. Viimeisen Kesän lisäksi lähetin arpajaisiin myös toistaiseksi julkaisemattoman lyhytelokuvan nimeltään Ihmisarvo. Voi siis käydä niin hassusti, että oudosti puhuvien ihmisten valtakunnassa nähdään kolmen viikon päästä useampikin Torkkelinmäellä tuotettu lyhäri.

Anyway, leffantekijä itse aikoo rullailla paikan päälle jännittämään ja ihastumaan hyviin leffoihin.

Ja tuosta alapuolelta löytyy Antin tumblelogi, joka päivittyy huomattavasti useammin kuin tämä. Nice!

Näin se homma menee

Treffasin tänään pikaisesti Painobaarin Akin ja päivitettiin puolin ja toisin tilannetta ensi-illan järjestämisestä. "Ei olla hevosen selässä, mutta teidän kannalta pidetään se tietysti heti, kun mahdollista."

Konsensus.

Homma menee nyt näin:

1) Lähden tulevana maanantaina takaisin Suureen Seikkailuun, jossa vietän aikaani heinäkuun alkuun asti. Uutta oikorataa koilliseen ja siitä vähän sivummalle. Sinne.

2) Leffan ensi-illasta päätetään ensi viikolla! Ja se päätös sitten toivottavasti pitää. Parhaassa tapauksessa filmi pyöritetään Painossa vielä tämän kuun puolella, mutta ollaan varauduttu rullaamaan myös huhtikuussa. Sen pidemmälle ei tarvitse odotella. Lupaan sen.

3) Tulikohan taas luvattua liikoja?

4) Ei sentään.

Lyhyt vs. lyhyempi

Jesjes, kuvattiin eilen lyhytleffa, joka lähtee ennakkotehtävänä viikon-parin päästä eteenpäin.

Ihmisarvolla (leffan työnimi) ja Viimeisellä Kesällä ei ole montaa yhteistä viivaa. Ehkä pikku taulukko selventää asiaa:

2 min vs. 8 min (pituus)
1 kohtaus vs. 9 kohtausta
4 näyttelijää vs. 6 näyttelijää + avustajat
1 kuvauspäivä ja -paikka vs. 1-2-3-monta!
10€ vs. jotain yli 300€

Ja sitten muutamia asioita toisin päin:

2 harjoitukset vs. treenataan sitten kuvauksissa
klaffaus vs. mikä näistä klipeistä se taas on?
ohjaajan kotiläksyt vs. niin, mitkä?

Eli on sanomattakin selvää, kumpi projekti oli paremmin näpeissä alusta loppuun. Viimeinen Kesä on rakas leffa, mutta oli tosi siistiä tehdä väliin yksi projekti vähän sopivammissa mittasuhteissa. Meinaan sitä, että pystyin keskittymään käsikseen, näyttelijäohjaukseen ja niihin hyvin levottomiin ideoihin, joita itse kukin pukelsi ilmoille harjoitusten ja kuvausten aikana. Eli, ou jea, siihen olennaiseen.

On maastoautojen ja jenkkifutaajien ohjailukin kivaa - no doubt! - mutta ne tahtovat syödä aikaa, rahaa ja paljon puuhastelua. Ja ne on kuitenkin sitä ylimääräistä karkkia, sitä pientä kivaa. Että jos tässä haluaa valitsemalleen tieuralle suuntautua, niin täytyy vissiin jossain vaiheessa myös tehdä niin.

Lyhyt lyhäri on siitäkin syystä kelpo puuhaa, että pääsee käymään läpi koko prosessin nopeammin ja tiiviimmin. Siis pääpiirteittäin näin: idea, hylkääminen, idea, käsis, hylkääminen, idea, käsis, ryhmän kokoaminen (tässä kohtaa ei hylätä ketään), harjoitukset, hylkääminen, kuvaukset, leikkaus, hylkääminen, fiilistely, valmis leffa.

Prosessi on siis lyhyempi (on vissiin ollut puhetta siitä, kuinka kauan Viimeistä Kesää on jo tehty). Hence, enemmän projekteja per aikayksikkö. Ja sitä kautta enemmän oppimista, vielä enemmän kärvistelyä, kun ei irtoa - ja vähintään yhtä paljon hauskanpitoa.

Antaa potkua: Elastinen - Anna soida
Aurinkoon ja loskaan: Matti Johannes Koivun molemmat levyt

Kuin varkain

...on Viimeisen Kesän rinnalla päässyt valmistumaan parikin lyhyttä pätkää, joissa allekirjoittanut on ollut jotenkin mukana.

Lupaus: en enää koskaan, ikinä, milloinkaan käytä ilmausta allekirjoittanut.

Parahiksi talven alkuun, siis jossain tammi-helmikuun hujakoilla, valmistui lyhyt, mutta sitäkin tiiviimpi lumilautailupätkä Moona 40. Leikkasin pätkän menneen syksyn aikana, kuvaus ja laskeminen ovat poikain omaa - kuten myös leffan nimi. En kommentoi.

Tsekatkaa, lumilautailun ystävät ja muutkin vähäosaiset, näillä jätkillä on tyyliä!

Toinen lyhykäinen rakennettiin alusta loppuun yhdessä päivässä hiihtolomalla. Pätkän nimi on Operaatio: Kantohanki ja se on samannimisen airsoft-pelitapahtuman esittelyvideo. Tässäkin projektissa puuhastelin leikkauspöydän ääressä. Trailerin tirehtöörin nimen voivat näppärimmät bongata myös Viimeisen Kesän creditseistä. Piiri pieni pyörii.

Tässäpä näitä. Kova on yritys todistella, että hei ihan oikeasti me ollaan saatu jotain aikaankin!

Viimeisen Kesän tyypit teatterissa

Pahus, kun menee hankalaksi. Enskaria järkkäillään, mutta jokaisen tahon eriävistä aikatauluista muodostuva palapeli on toistaiseksi muutamaa palaa vailla. Eli huhupuheista huolimatta ei ensi eikä sitä seuraavanakaan viikonloppuna leffaa Painobaarissa nähdä. Mutta ihan varmasti vetinen kevättalvi vielä näkee sen päivän, kun meidän leffan enskaria vietetään. Hoidetaan nyt vaan kerralla koko kööri paikalle Painoon ja sitten fiilistellään!

Meanwhile, Masalan nuorisoteatteri toivottaa tervetulleeksi katsomaan Isä minun -näytelmää, joka sai ensi-iltansa eilen 5. maaliskuuta. Rooleissa nähdään leffatrailerista tutut tyypit - vai nähdäänkö Viimeisessä Kesässä tutut tyypit Masalan nuorisoteatterista? No, reissatkaa silti lähijunalla pahamaineiseen Masalaan katsomaan Suomen parasta harrastajateatteria, it's worth every bullet you catch on the way!

Leffa on muuten epävirallisesti VVV eli viittä vaille valmis. Oikeasti, viimeinen biisi, joka kerää karanneet langat takaisin yhteen ja pyöräyttää lopputekstit ruudulle, on vielä pajalla, mutta muuten on kaikki nysväyksetkin nysvätty. Ainiin, ja yhdet tekstit täytyy visualisoida. Eli pidättelen vielä suurta huokausta, jotta sen voi sitten oikeasti valmiin pätkän päälle puhkua.

Vaan ei hätää, hommia riittää nyt ennakkotehtävien muodossa ja kamera käy jo ensi viikonloppuna. Se on kuitenkin toinen tarina, josta päästään ehkä jatkamaan, kun Viimeinen Kesä on päästetty vapaaksi rakkoisista käsistä. Antin sanoja lainatakseni: "Se ei oo mikään master piece, mut sitä on väännetty."

On väännetty, lupaan sen.

Propagandaa

Lisäsin tylysti sivun alalaitaan erään kansanedustajaehdokkaan blogin feedin. Jokainen valitkoon itse - minun ääneni on jo annettu.

Vanha kunnon Skrubu sen sijaan on AD Pekka Nikruksen blogi. Kelpo tavaraa sielläkin.

Kiitos... ja purku!

Näin se on, Viimeisen Kesän kuvaukset päättyivät tänään. Enpä aina ihan varauksetta uskonut, että tämäkin päivä joskus tulisi. Mutta nyt on klaffit lyöty ja eväät syöty (meillä oikeasti mitään klaffia ole).

Lisää hyviä uutisia: leikkauskin on enää tämänpäiväisiä kuvia vaille valmis. Nyt herätellään äänimaailmoja eloon ja ruuvataan poikain puheista komeita ja samettisia. Nojuu, tehdään siis se, mitä osataan, ja opetellaan loput lennossa.

Iso kiitos taas kuvauspaikan meille tarjonneille tyypeille! En halua vielä paljastaa, mitä kuvattiin ja missä, mutta jos ikinä teetätte valokuvia, tehkää se Kirkkonummella Hymykuopassa...

Kuhkoposti sälkee (jotkut asiat ei vaan kestä nykyteknologiaa) ja leffan enskarista on aloitettu neuvottelut. Antakaa siis parhaiden iltapukujen ja frakkien olla edelleen siellä vaatekaapissa, peskää rennoimmat kuteet puhtaiksi ja virittäytykää Viimeisen Kesän tunnelmaan. Ensi-ilta tulee vielä.

Leffantekijän aapinen

Näin jälkituotantovaiheessa onkin hyvä taas paneutua leffantekemisen teoreettiseen puoleen ja huomata, kuinka suurin piirtein kaikki on tehty enemmän tai vähemmän väärin. No joo, kärkevästi sanottu, mutten ole asiasta läheskään niin huolissani kuin sanamuoto antaa ymmärtää. Lähinnä olen taas ymmärtänyt isoja juttuja ja päässyt eteenpäin.

Ja tämä siis luettuani vasta muutamia sivuja uudesta aapisestani.

Opiskelu ja oppiminen on tosi hauskaa, kun on intoa ja vimmaa. Kun miettii, mitä on vaikka viimeisen vuoden aikana oppinut leffojen tekemisestä, se tuntuu jakautuvat kahteen puoleen: käytäntöön ja teoriaan.

(Ohoh! Suuria viisauksia jaetaan myös viereisellä luukulla, jos kaikki eivät mahdu tähän jonoon.)

Käytännön oppiminen on miellyttävää ja se vie tasaisesti eteenpäin koko ajan. Tekemällä oppii. Jokainen suunnittelu-, kuvaus- ja leikkauspäivä vie jotain asiaa eteenpäin, tulee uusia oivalluksia ja hyviä huomoita siitä, miten leffoja tehdään. Leffan tekemiselle on ihastuttavan tyypillistä se, että joka hetki oppii jotain pientä ja omat taidot kasvavat samassa tahdissa kokemuksen kanssa.

Teoreettinen oppiminen onkin ollut erilaista. Katson behind-the-scenes-dokumentin, luen haastattelun tai tuotantopäiväkirjan, löydän uuden oppikirjan, keskustelen vanhemman tekijän kanssa. Yhtä kaikki, oppi tulee isommissa kokonaisuuksissa, oivallukset ovat kerralla merkittävämpiä ja ajatukset hyppäävät uudelle tasolle. Oppiminen etenee sykäyksittäin. Tulee sellainen olo, että "hei, tätä on pakko päästä kokeilemaan näyttelijöiden ja kameran kanssa heti huomenna". Ja tulee myös sellainen olo, että "jaa, oon sitten tehnyt tän just tälleen väärin".

Eikä viimeksi mainittu olo kuitenkaan haittaa. Sehän on selvää, että leffan - kuten minkä tahansa muunkin jutun - tekee sillä ymmäryksellä ja taidolla, joka sillä hetkellä repusta löytyy. Seuraavalla kerralla sen tekee todennäköisesti hyvinkin eri tavalla. Paremmin. Tai vain eri tavalla. Sitä on oppiminen.

Raju ero käytännöllisen ja teoreettisen oppimisprosessin välillä johtuu tietysti myös niiden keskinäisestä valtapelistä seinäkalenterissani. Vanha kunnon pänttääminen tuntuu ajoittuvan tietyille tiiviille ajanjaksoille, kun taas leffan tekeminen ja kaikki pienet käytännön viritykset elävät jokaisessa päivässä.

Sen, miten isoilla pompuilla kirjat ja muut oppimateriaalit ovat ajatuksiani vieneet eteenpäin, pitäisi tietysti toimia vihjeenä siitä, miten leffantekijän kannattaa aikaansa käyttää. Ja sillä "kaikki on tehty ihan väärin" -hetkellä täytyy myös muistaa, että jokainen opetettu tekniikka, teoria ja teesi on vain opettajanssa näkemys asiasta. Leffantekijä poimii kaikesta sen, minkä itse tuntee hyväksi. Ja tekee sen jälkeen itsensä näköisen leffan.

Daily updates

Joo, niin varmaan. No, paljon on ehtinyt taas tapahtua Viimeisen kesän ja muidenkin juttujen suhteen. Otetaan vaikka leffa ensin.

Last summah'sta on nyt leikattu öbaut kaksi kolmasosaa. Puhutaan vielä raa'asta leikkauksesta ilman musiikkia ja osittain ilman dialogin kakkoskuvia, mutta kuitenkin. Antti puuhailee kovasti scoren parissa, jotta Viimeinen kesä myös kuulostaisi hyvältä. Kaikkihan me jo tiedämme, että se näyttää hyvältä?

Jos et usko, tsekkaa teaseri vielä kertaalleen netistä ladaten. Salassa kaikilta menin nimittäin ja latasin nettiin vielä kerran uuden version teaserista, joka on nyt myös värimääritelty.

Hetki sitten Antti teki nimittäin suuren löydön tämän salatieteen saralla. Enempää en uskalla kertoa, koska muuten tietäisitte, kuinka me oikeasti ollaan vaan laiskoja nilkkejä, jotka painavat do-the-magic-buttonia, ja leffa ohjaa, kuvaa ja leikkaa itse itsensä.

?

Anyway, värimäärittelyyn löydettiin todella kätevä työkalu, joka säästää aikaa ja rahkeita tässä projektissa, joka paisui järkevästä mittakaavasta jo joskus viime toukokuussa - suurin piirtein niihin aikoihin, kun kokous, joka tunnetaan myös nimellä "Leffasessio I", pidettiin Heikin takapihalla kaasugrillin ääressä.

Okei, leikkaus on siis hyvässä vaiheessa, musaa valmistuu ja viikonloppuna yritetään saada heput ja päänäyttelijät samaan paikkaan mikrofonin kanssa, ja jälkiäänittää kertojaääntä leffan ensimmäiseen jaksoon. Sen jälkeen puuttuisikin enää pari kuvauspäivää erilaisten valokuvausjuttujen ympärillä, ja kuvaukset voitaisiin julistaa päättyneeksi.

Kieltämättä odotan tuota julistusta paljon. Tältä erää.

Päälimmäinen fiilis on siis, että käytännöllisesti hankalimmat jutut on jo selvitetty, ja leffanteko täytyy enää reippailla komeaan lopetukseen: ensi-iltaan Painobaarissa. Matsku näyttää hyvältä, pojat on ainakin itse innoissaan ja aikaa on vielä hyvin, mutta vanha sanonta en usko ennenku nään on ihan hyvä pitää edelleen mielessä.

Leffantekijä itse on vaihtanut taasen tietokoneensa taustakuvaa ja samalla työpaikkaa.
Uudet kuviot sekä läppärin ruudulla että tv-studiolla pitävät mielen taatusti virkeänä seuraavan kuukauden ajan.

9. tammikuuta

Isot synttärionnittelut, Antti!

Today's battle

Jee!

Päätin uuden vuoden kunniaksi käydä jälleen kerran taistoon kuvasuhteiden ja pakkausten ihmeellistä maailmaan vastaan. Ja tällä kertaa minä voitin.

Okei, ratkoin vihdoin kuvasuhdeongelman, joka on vaivannut molempia leikkauspöydällä olevia projekteja. Juuri kun pääsin eilen hehkuttamasta pojille, että lumilautalyhäri viime talvelta on kohta valmis, huomasin, että kaikki sekvenssit - ja itse asiassa koko projekti - on väärässä kuvasuhteessa. Ihanaa. En muuten uskaltanut mainita tästä pojille.

No, nyt voin kertoa tämän vain hauskana anekdoottina, koska täysin sattumanvaraisella ja näppituntumaan perustuvalla asetusakrobatialla onnistuin nappaamaan koko leikkaukseen uuteen kuvasuhteeseen ja sekvenssiin tuhoamatta mitään. Snögöpätkästäkin tulee siis vielä kunnon lihansyöjä.

Ja, ja, tuota, Compressorin kanssa pääsin oikeastaan vasta tasoihin. Koska sain samalla tempulla myös Viimeisen Kesän kuvasuhteen (joka vissiin aiheutti aikanaan teaserin kanssa käydyn battlen) reilaan, päätin pakata teaserin uudelleen. Siellä se nyt on, samojen linkkien takana kuin ennenkin. Hilppasen verran parempilaatuisena, se näkyy ainakin teksteissä. Ja - mikä jäi kaikilta huomaamatta - myös oikeassa kuvasuhteessa eli letterboxina.

Tasapeli ratkeaa voitokseni siinä vaiheessa, kun onnistun pakkaamaan teaserin vielä vähän universaalimpaan muotoon. Eli sori teille, muutamat epäonniset (ja multimediarajoittuneet), teaseri ei taida vieläkään näkyä. Jatkan treenejä.

Mitäs muuta... niin, lisäsin blogin myös Google Analyticsiin. Varokaa, nyt voin vakoilla teitä molempia!

Arjen sankarit

Huh, kirjoitin näköjään eilen illalla muistiin täysin julkaisukelvotonta jaarittelua siitä, mitä hyvää ja pahaa tällä hetkellä näen tiukassa realismin tavoittelussa. Vaikkei omia ajatuksia ja juttuja pitäisi niin tarkkaan ajatella läpi ennen kuin ne ilmoille möläyttää (ks. lisää aiheesta blogit ja itsekriittisyys), otan kuitenkin eilisen uusiksi puhtaalta pöydältä.

Käyköön perusteluksi vaikka se, että alla oli kovat matsit uudistettua Monopolya ja Texas Hold 'emiä Sanomatalon toimistolla.

Näyttelijäohjaus. Tätä on Viimeisen Kesän kohdalla toteutettu enemmän leikkauspöydän ääressä kuin kuvauspaikalla. Varmasti yksi tärkeimpiä asioita, joita leffanteko on meille opettanut: ei näin, pojat. Vaan ei se niin huonosti ole mennyt, että pitäisi itseään ruveta soimaamaan. Intuitio on yksi asia, johon voi näköjään luottaa myös jälkikäteen. Ja hyvät näyttelijät se toinen.

Suhteellisen valtavaa määrää kuvamateriaalia läpikäydessä olen herättänyt tärkeältä tuntuvan ajatuksen äärimmäisestä realismin tavoittelemisesta ja siitä, kuinka se saattaa tukahduttaa monta hyvää roolisuoritusta ja rajoittaa elokuvan ilmaisua pahasti.

Mahdollisimman realistisen ja sitä kautta uskottavan ilmaisun nimeen vannominen on taas näitä kausia, jotka tulevat ja menevät matkalla kohti omanlaista ilmaisuani. Viimeinen Kesä on ollut siitä hyvä projekti, että meillä on kohtauksia, joissa poikain pitää olla ja puhua juuri niin kuin meidän ikäiset pojat tuolla ulkona tekevät, ja sitten meillä on kohtaus Satamassa, jossa arkipäiväisten tapahtumien rajaa venytetäänkin jo reippahasti tuonne päin.

Totta kai leffan ilmaisua ja erilaisia twistejä täytyy miettiä jo käsikirjoittaessa, jotta tarina kulkee sopiviksi katsotuissa sfääreissä, mutta henkilöohjaus vaikuttaa ehkä jopa enemmän siihen, kuinka realistista meininki on. Ja tässä kohtaa se laput silmillä kulkeminen on vähän pahasta. "Ei kukaan voisi oikeasti sanoa tai tehdä noin" -tyyppiset ajatukset tärväävät pahimmillaan hyvän mahdollisuuden rakentaa pientä arjen sankaria henkilöstä, joka ei olekaan kuin kaikki muut. Tavallaan överiksi vedettyjen juttujen läpi päästäminen on joskus niin vaikeaa. Ja juuri niitä haluaisin tehdä ja nähdä paljon lisää.

Pelkästään siitä, kuinka monta kertaa olen toistellut sanoja realismi ja arki tässäkin jutussa, voi jo päätellä, että kyseessä on jonkinlainen klikki - jota täytyy tuumia lisää. Ja kokeilla käytännössä. Varokaa taas.

Keskeneräisiä ajatuksia keskeneräiseltä ohjaajalta. Ja hyvä niin.