Edittiviikolla tuli tavaksi istua ensin Avidin ääressä noin tunti eli oululaisittain tunteroinen juttelemassa niitä näitä. Jossain vaiheessa juttu ehkä ohjautui työn alla olevaan leffaan tai edes sinne päin ja siitä sitten tartuttiin filmin pätkiin (dream on!) ja alettiin leikata. Parin tunnin leikkaamisen jälkeen syötiin vähän lounasta, tultiin takaisin edittiin, todettiin, että kohta tulee kiire ja alettiin puskea vähän reippaammin töitä. Tällä meiningillä saatiin aikaiseksi enemmän ja paremmin kuin ikinä aikaisemmin tämän leikkaajan toimesta.
Joku voisi tästä päätellä, että edittipäiviä oli varattu liikaa suhteessa materiaalin määrään ja leffan kestoon. Voidaan myös sanoa, että aikaa oli juuri sopivasti ottaen huomioon leikkaajien puheenlahjat ja ympäröivän maailman kaikki jännittävät asiat.
Äänisuunnittelijammekin sen totesi: "Paineen alla tulee parempia tuloksia." Meidän täytyi vain luoda painetta iltapäiville kuluttamalla aamupäivien tunnit juupajaapaan.
Syntyi aamun ajatuksista ihan järkeviäkin juttuja, I guess.
Ensimmäistä dokumenttileffaa puuhatessa on tietysti oppinut aivan rutosti uutta ja ihmeellistä. Tuotanto on edennyt reippaasti eikä ensimmäisestä kuvauspäivästä ole vieläkään kovin kauan aikaa. Silti erilaisia juttuja on ehtinyt pohtimaan ja varsinkin editin monitorin äärellä on esiin pompsahtanut paljon hyödyllistä tulevia leffoja varten.
Siinäpä se: tulevia leffoja varten.
Leffanteossa välähtelee hehkulamput vähän väliä. Joskus heti keissin jälkeen, joskus pidemmällä viiveellä. Jokaisesta projektista kerääntyy uusi luku omaan Leffantekijän Käsikirjaan, jota näin talvisin peittää erityisen paksu hiuskuontalo. Luku sisältää juttuja kaikesta leffantekoon liittyvästä: ideoinnista, työryhmän ohjauksesta ja kolmijalan korkeuden laskemisesta, kun kamera on siinä vielä kiinni. Luku täydentyy sitä mukaa, kun sattuu ja tapahtuu - ja todellakin sattuu ja tapahtuu! Näyttäisi kuitenkin siltä, että uuteen sisältöön pääsee kunnolla käsiksi vasta sitten, kun leffa on valmis ja luvun viimeinenkin kirjain sitä myöten kirjoitettu. Eli yhdestä leffasta opittuja juttuja ei osaa eikä kykene hyödyntämään ennen kuin vasta seuraavan leffan teossa.
Jälleen yksi syy, miksi tuntuu hyvältä pitää leffat ja tuotannot ajallisesti lyhyinä vielä tässä vaiheessa.
Sitten mietin vielä sellaista, olisiko se edes hyvä juttu, että pystyisi tekemään jotain uusimman luvun opetuksilla saman leffan aikana. Ehjä ja yhtenäinen leffa syntyy osittain siitä, että tarina ja kaikki audiovisuaalinen (hate that word) materiaali ovat yhtenäisiä ja samasta maailmasta. Jämpti leffa syntyy myös siitä, että jokainen tekijä puuhaa sen alusta loppuun samalla tieto- ja taitotasolla. Lisäksi koko leffajengi yhdessä säilyttää saman tason kuin lähtiessä.
Fear not, tietysti jokainen kuvauspäivä opettaa koko jalkapöydän kautta jotain uutta, pieniä kehitystä muistuttavia askelia otetaan, meininki paranee aina loppua kohti ja sitä rataa. Mutta isommat oivallukset ja sellaiset guidelinet, jotka jäävät omaan tekemiseen pysyvästi, ne muodostuvat leffojen välillä. Ne irtoavat tuolta käsikirjasta vasta, kun kokonainen luku on kirjoitettu.
Tuntuisi näin äkkiseltään siltä, että niin sen täytyy olla, Rölliä lainatakseni. Jos nyt rupeaisi vaikka Popot-leffan leikkausta iskemään terävämmäksi niillä känsillä, jotka sen tekemisestä on käsiin jäänyt, voisi lopputulos olla epätasainen ja outo. Uudet ja paremmat jutut eivät vain asettuisi paikoilleen kokonaisuudessa, joka on tehty edellisellä osaamisen tasolla. Tai jos joku työryhmästä olisi tässä välissä käynyt veivaamassa todellisen master piecen jossain muualla ja tulisi samoilla höyryillä viimeistelemään tätä leffaa, seuraisiko siitä vain oman työn dissausta ja toisiaan seuraavia korjausyrityksiä?
Mene ja tiedä. Tästä saapastelusta on seurannut ainakin se, että kuvaleikkaus on ja pysyy valmiina. Ehkä sen takia, että aika meni jo, ehkä myös siksi, että käsikirjan uusin luku ei ole vielä valmis. Ei kuitenkaan vähiten siksi, että äänet pään sisällä sanoo niin.
