Tositarinan innoittama

Näin tänään yhden hölmöimmistä leffatrailereista ikinä. Se näytettiin ennen uutta Bondia, joka oli muuten koukuttava ja miellyttävä leffa. Okei, itse traileri ei välttämättä ollut mitenkään hölmö - en enää oikein muista - mutta sen viimeiset sanat olivat: inspired by a true story. Eikö näin ole jokaikisen elokuvan kohdalla, kysyn vaan?

Puhutaan siis Gabriele Muccinon, joka on viime aikoina ohjannut enemmän hombre-kielisiä pätkiä, tulevasta elokuvasta, jonka pääosaa näyttelee Will "Jiggy with it" Smith. Leffan nimi on The Pursuit of Happyness. Eipä siitä muuta.

Niin, perustuu tositapahtumiin antaa tietyn lisäsäväyksen leffaan kuin leffaan, mutta että tositarinan innoitama. Jokin erohan näillä kahdella on pakko olla, miksei traileriin muuten olisi vain kirjoitettu based on a true story?

Väitän, että kaikki valkokankaalla näkyvä perustuu elämään. Siihen elämään, jota käsikirjoittaja on elänyt. Siihen elämään, jota ohjaaja ja näyttelijät ovat eläneet. Itse asiassa, leffojen teko on erityistä innostumista tästä elämästä ja sen käänteistä. Se on halua kuvata omaa elämää (joskus myös muiden, varokaa!) elokuvan maailmassa, jossa sääntöjä ja rajoituksia voi vähän muutella mielensä mukaan. Lopulta kerrotaan tarina, jota ei oikeasti ole tapahtunut (poislukien nämä based-on-a-true-storyt), mutta jonka tukku tositarinoita on innoittanut.

Siis mitä ihmettä ne mahtavat tarkoittaa tällä tositarinan innoittamalla?

Täytyy vissiin nähdä itse leffa. Pahus, taisivat onnistua.

Jälkeen teaserin, jälkeen kuvausten

Latailen valokuvia Flickriin, jotta voin tilata itselleni Moo-minikortteja. Söpöjä ja hypisteltäviä kuvakortteja, jotka soveltuvat ainakin käyntikorteiksi, minitauluiksi tai sisustuselementeiksi muuten vaan, ja joiden avulla ehkä Viimeistä kesääkin tullaan puffaamaan. Heikki suosittelee.

Kiitoksia ihan tosi paljon kaikesta ja kaikille. Tykkään edelleen itsekin teaserista, mutta ihanaa on, että joku muu on tykännyt. Ihanaa on myös kuulla, kun joku sanoo fiilanneensa Viimeisen kesän tunnelman tai vaikuttuneensa poikien näyttelemisestä tai odottavansa malttamattomana, mistä koko tarinassa on lopulta kysymys. Teaseri oli siis mies paikallaan, mutta vielä pitäisi tehdä hyvä leffa. Taisteluun lähdin.

Edellinen oli siis quote yhdestä suomi-räbä-biisistä. Tiedätte, että tätä taistelua käydään joukolla, ei yksin.

Keskiviikkona kuvattiin Painobaarisssa. Hemmetti, sitä kuvauspäivää oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Vuokravalot, kaksi kameraa, paljon dialogia ja maailman rennoin baaripäällikkö. Ulkoiset puitteet oli todellakin kunnossa meidän asteikollamme, mutta kohtaus oli iso haaste. Poikien pälpätys Painobaarissa tulee lopulta kannattelemaan koko Viimeisen kesän tarinaa. Tämä ajatus kuupassa ei edellisenä iltana meinannut unta saada, kun jännitti niin.

Well, opittiin tosiaan yhden illan aikana paljon.

Opittiin, että kaikkea sitä pitääkin kelailla kohtauksesta etukäteen, jotta osaa ohjata näyttelijöitä oikeaan suuntaan. Opittiin, että syödä pitää ja jossain vaiheessa mennä nukkumaankin. Ja opittiin, että meidän tällä hetkellä käyttämä äänitystekniikka on kävelevä aikapommi. Oi voi.

Mutta kaiken keskellä saatiin myös talteen niin silmiä hivelevää kuvaa ja sen verran huikeita roolisuorituksia (mistä me ikinä saatiin nämä näyttelijät?), että mä uskon edelleen meidän leffaan. Ja miksen uskoisi? Joku sanoi, että teaserista näkee leffan olevan nuorten kundien tekemä.

Heikin ja Antin näköinen leffa, I say.

Muuten, mikä tässä linkittelyssä on niin trendikästä?

Ensimmäinen teaseri, olkaas hyvät

Viimeisen kesän teaseri on nyt netissä kaiken kansan ladattavissa. Tsekatkaa, mitä tässä on viime aikoina puuhailtu ja millaista leffanpoikasta voi kevättalvella odotella. Tämä on teille kaikille. Kiitos ja anteeksi:

Lyhäriäkin lyhyempi

(Toimii parhaiten QuickTimella, aye!)

Kun katsoit teaserin, sinulle heräsi siitä ihan varmasti jotain ajatuksia: kylmiä väreitä, omia muistoja, inhoa, myötähäpeää, komeat näyttelijät, ihana ohjaaja, surkea kuvanlaatu, vauhdikas, arkirealismin rajamailla, röyhkeä, tyylikäs, ihan kiva... you name it. Tärkeintä on se, että otat ja kommentoit teaseria tuonne alas (Post a Comment). Kirjoita nimettömästi, omalla nimellä tai naapurin nimellä, kunhan kerrot meille, miltä Viimeinen kesä tuntui.

Huhhuhhuh. On se joskus niin raskasta. Sitä istuu ensin pari päivää aamusta iltaan leikkaamassa veretseisauttavaa tunnepätkää tulevasta lyhytelokuvasta. Kun teaseri vihdoin alkaa olemaan valmis, pääsee vielä pariksi tunniksi tappelemaan kuvasuhteiden ihmeellisten ristiriitojen kanssa. Ei edes mennä pidemmälle tämän aiheen kanssa.

Leffantekijän ystävä

Kirjoittaja on vieraileva henkilö Leffantekijän Blogissa. Nimi on Antti, ja rooli tässä leffassa on toinen hyrräävä ratas kaiken takana eli siis se vähemmän "camera-savvy" luotettava oikea käsi, joka on sydämellä mukana.


Millaista on olla Leffantekijän ystävä?

Leffantekijä on varmasti yksi parhaimmista organisoijista kautta aikojen. Jos joskus piti jotain järjestää, luokkaretki, bänditreenit, tai vain päätöksiä tehtävä oli tämä Leffantekijä itsestäänselvä valinta asioita ajamaan.

Tätä elokuvaa tehdessä ne taidot ovat tulleet todellakin tarpeeseen.

Haluaisin uskoa että nämä taidot ovat pelkästään vain geeneistä kiinni, sillä omat organisointi taitoni eivät yllä lähellekään Leffantekijän järkkäily taitoja, mutta on taustalla muutakin. Motivaatiota, intoa ja ripaus sitä kaverien kesken tuttua hyväätarkoitusta ja tervettäitseluottamusta. Lisäksi valtaisaa työteliäisyyttä.

Kenties minullekin on siis olemassa vielä toivoa tulla järjestelmällisemmäksi, tai ehkäpä olen, en geenien, vaan jonkun kohtalon oikun kautta syntynyt olemaan se kaaottisempi voima.


Mitä sitten itse olen oppinut, paitsi etten yksin pystyisi kaikkea järjestämään? Muun muassa sen että oikeiden ihmisten kanssa hullut unelmat ovat sitä parasta maailmassa. Se että tuhlataan miestunteja jonkin eteen joka ei lopulta tuotakaan sitä kilisevää taskunpohjalle on jotain joka minunlaiseen idealistiin uppoaa. Oli kyse sitten elokuvanteosta, bändin kanssa rokkailusta tai uuden grafiikan vääntämisestä omaksi iloksi on taustalla aina mukana rakkaus. It's all about the love.

Olen myös todennut sen, ettei elokuva-ala ole, onneksi, suurin intohimoni kohde. Elokuvien tekeminen vaatii työtä, yhden kuvan tekemiseen vaaditaan niin suurta panosta ja aikaa, että oikein hirvittää. Pakko siis kumartaa kaikille erityisesti indie leffoja tekeville. Minä pidän leipätyöni mielelläni netin ja grafiikan maailmassa, jossa jokaista framea ei tarvitse kuvata satapäisellä ihmisjoukolla.


(Mutta kyllä tällaisiin projekteihin on silti antoisaa lähteä, ja liikkuvan kuvan lopputulos voi olla uskomattoman palkitseva. Ehkä kyse on siis myös viitseliäisyydestä. Ei vaan jaksaisi tehdä vuodesta toiseen 80 minuuttisia elokuvia)

Tänään leikkasimme siis elokuvan tulevaa teaseria porukalla Heikin kanssa, ja lopputulokseen täytyy olla tyytyväinen. "Täytyy" -sana sen takia, että aina ei ole mahdollista tehdä sitä parasta. Jo tekniikka asettaa sille itsestäänselvän esteen. En myöskään usko että Tekijä, oli se sitten Leffan tai minkä tahansa, ei koskaan voi olla omaan teokseensa täysin 100% tyytyväinen.


"Aina olis jotain voinut tehdä paremmin, kovempaa, kauniimmin"

Vielä kerran tiiserin ensimmäinen versio läpi ja sitten relaamaan ison karkkipussin kanssa.

Viimeistä kesää eläen,
Antti

Tervetuloa jengiin

Eilinen kuului taas niihin päiviin, jotka palkitsevat leffantekijän. Katsottiin dramaturgi-ystäväni kanssa satamakohtauksen kuvamatskut läpi ja lopulta leikattiin koko kohtaus.

Aluksi oltiin juuri siinä, mihin viimeksi jäin: se ei vaan ollut hyvä. Heti oli pakko todeta, että tämä kohtaus ei yksinään toimi, vaan jännitystä kohti Peten ja Samin tapaamista täytyy nostattaa tasaisesti leffan läpi. Kun pohjalle kuvitteli pari edellistä kohtausta, alkoi satamaan saapuminen saada kaipaamaansa hypea. Autolla paikalle, bumm, bämm, ja miehet vastakkain. Tuosta välistä sai vielä yksi turha kuva väistyä. Kill your...

Leikkauspöydällä huomasin, että kuvaaminen ja ohjaaminen eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä. Vaikka ohjasin näyttelijöitä jokaisen oton jälkeen ja yritin viedä kohtausta parempaan päin, paljon oli jäänyt huomaamattakin. Ja kaiken sen huomasin raakamateriaalia kahlatessa: roolista putoamista, ylinäyttelemistä, maneereja ja dialogin epätasapainoa (puhumattakaan kameran töppäilystä). Asoita, jotka pitäisi kelata uudestaan jo kuvauksissa.

Onneksi, onneksi, onneksi meillä on hyvät näyttelijät ja paljon ottoja.

Hyvä leikkaus on hyvän ohjauksen jatke, ja löysimme ne rautaiset kuvat ruosteisten joukosta. Voi pojat, jossain vaiheessa oli pakko hypätä tuolilta ja hihkua ääneen "nyt tää toimii!". Satamassa rähistään ja hymy nousee leffantekijän kasvoille. Voiko sitä enempää pyytää?

Eilinen leikkaussessio näytti taas, kuinka tämä on ryhmätyötä. Jos jotain oikeasti huvittaa käyttää sanaa auteur elokuvanteon yhteydessä, niin siitä vaan. Minä en sitä oikein ymmärrä. Viimeinen Kesä on syntynyt alusta asti ryhmässä, joka kasvaa koko ajan. Samalla kasvaa jokaisen tyypin merkitys - yksin ja yhdessä.

Joskus on pakko saada ajatella hetki yksin, mutta aina täytyy palata muiden luokse. Jutella, kysellä, heitellä ideoita, innostua niin, että sylki lentää, löytää hyvät jutut ja luopua ei-niin-hyvistä. Innostuminen ja sen levittäminen muihin tyyppeihin, sehän tässä on parasta.

On aika toivottaa tervetulleiksi pari uutta ihmistä ryhmäämme: dramaturgi ja apulaisohjaaja Tua sekä valaisija Mika. Painobaarissa tavataan.

--

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tehkää leffoja, joista koko Suomi voi olla ylpeitä.

Ihmiset ja ihmiset

Kuinka moni tietää, mitä kuvausjärjestäjä tekee, käsi ylös nyt?

Jos nostit kätesi, olet itse joskus järjestellyt kuvauksia - tai sitten valehtelet.

Yhden ainoan kuvauspäivän järjestäminen on niin työlästä, että se on yllättänyt tasaisen varmasti joka kerta tämän syksyn aikana. Viimeistä kesää on tähän mennessä kuvattu jo viidessä eri paikassa ja vielä tullaan valloittamaan toinen mokoma. Kannatti tosiaan antaa mielikuvituksen lentää käsikirjoittaessa.

Kuvauspäivän palapelissä on monta osaa: auringonvalo, rauhallinen vuorokauden aika, ilmoituksia vähän joka suuntaan (satama-altaaseen heitetään ihmisiä, vesilaitoksen alueella liikkuu lökäpöksyjä spray-pullojen kanssa...), kalusto, rekvisiitta, puvut, avustajat ja näyttelijät. Asioiden ja tavaroiden kanssa neppailun lisäksi täytyy soitella ja sopia noin sadan eri ihmisen kanssa yhteinen aikataulu, jonka pitäisi sopia kaikille. Tämä ei onnistu ensimmäisellä yrittämällä.

Vaikka asialla olisi minkälainen Puuha-Pete tahansa, on kuvausten onnistuminen aina kiinni yhdestä tekijästä: ihmisistä.

Lyhytleffaa kuvatessamme olen jakanut ihmiset kahteen tyyppiin: he joko auttavat mielellään, tai sitten eivät. Tämä on kunnianosoitus niille ihmisille, jotka ovat vastanneet minulle kyllä, kun olen heidän puoleensa kääntynyt. Itse saman kokeneena tai pelkästä myötätunnosta he ymmärtävät heti, miten hankalaa järkkäileminen on, ja suostuvat näkemään vaivaa, jotta me onnistuisimme. "Nimi sitten lopputeksteihin, eikö niin?" Se on kai vähintä, mitä voin luvata.

Näitä ihmisiä haluan leffantekijänä löytää joka päivä lisää.

Pulmat ratkeaa ja pyörät pyörii. Baarikohtauksen kuvauspaikka on sovittu, valokalusto vuokrattu ja leffan ensimmäinen teaseri on tekeillä. Sitä odotellessa, aloha!