Kuvataan, hiljaisuus!

Kuka roudaa urheilukassillisen kamaa, kameralaukun, kaksi jalustaa ja vielä itsensä amerikkalaiselle jalkapallokentälle huomatakseen, että kenttää kiertävällä pyöräilyradalla pörrää punainen pappamopo imussaan trikoopukuinen kilpapyöräilijä? (Tekee muuten mieli kysyä, mitä ”#€%!?)

Kuka rupeaa tässä vaiheessa purkamaan laukkuja ja kokoamaan kuvaustekniikkaa ilman tarkempaa tietoa siitä, milloin pärrä ja pyörä lopettavat hullunkurisen toimintansa ja kentällä saa ruveta heittämään palloa? On myös eduksi, että sarjakuvamaiset sukkahousutsankarit eivät toistamiseen vilahda kuvan taustalla ja peitä miehekkäitä taklauksia pörr-äänellään.

Kuka pukee päälleen fleecen ja hanskat aurinkoisena syyspäivänä jo ennen kuin on edes viileää, koska aikoo seistä tapittaa samassa paikassa seuraavat tunnit - satoi tai paistoi? Onneksi muuten paistoi.

Kuka rakentaa, säätää, värkkää neljästä seitsemään heti työpäivän perään tallentaakseen puoli minuuttia hengentuotettaan juuri sellaisena kuin ”mä sen sillon piirsin ja selitin”?

Ja kuka astuu tässä vaiheessa kentälle tuntematta näitä aiempia sällejä ja tietämättä yhtään, mihin on lähtenyt mukaan, mutta pukee silti pelivarusteet päälle ja alkaa harjoittelemaan tekaistua kuviota, jotta voi toistaa sitä toistakymmentä kertaa koko palettia pyörittävän ruuhkatukan huutaessa ”Valmistaudutaan uuteen kuvaan!”?

Tämä kuulostaa englanniksi paljon paremmalta:

We do.

Ja meillä tarkoitan assistenttia, pääosan näyttelijää sekä niitä Helsinki Wolverinesin pelaajia, jotka eilen 26. syyskuuta antoivat itsestään paljon enemmän kuin Heikki ja Antti uskalsivat etukäteen odottaa. Ja näillä pojilla on sentään melko korkealentoiset visiot.

Viimeisen kesän ensimmäiset kaksi kuvaa kuvattiin eilen. Siitä merkkinä on seinälleni, joka alkaa toimittamaan story boardin virkaa, kiinnitetty kaksi Polaroid-kuvaa. Näistä kuvista voin seurata syksyn ja talven aikana, mitä kuvia elokuvaan on ehditty kuvata ja muodostaa mielessäni leikkauksen rungon.

Leikkasimme kuvatun kohtauksen vielä illalla raakaversioksi, joka paljasti karun totuuden: tämä leffa EI SAA jäädä tekemättä. Jos ensimmäiset kaksi kuvaa ovat tällaista visuaalista ilotulitusta ja päähenkilönkin hahmo heräsi eloon jo ensimmäisillä repliikeillä, on lopullinen elokuva henkeäsalpaava - ainakin tekijöilleen.

”Tämän paremmin ei olisi voinut projekti alkaa” sanoin serkulleni, joka järjesti planeetan asenteellisimman junnujoukkueen kuvauksiimme. Tarkoitin joka sanaa.

Biggup y’all, matka on vasta alussa!

Muuten, lisää kuvataan jo ehkä tämän viikon aikana. Kun velodormilla viimeinen sävykortti oli tallennettu diginauhalle, alkoi seuraavan kohtauksen järjestäminen, ideointi ja valmistelu. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa, right? Ryhmä vahvistuu uusilla näyttelijöillä ja kuvauspaikkoja spottaillaan kuumeisesti. Ja Antti on saanut puvustajan pestin.

Käsikirjoittamisesta

Aikataulujen sattuessa sopivasti kohdakkain viimeistelen nyt lyhytelokuvan käsikirjoitusta kuvausversioksi ja opiskelen elokuvakäsikirjoittamista avoimen yliopiston kahden viikonlopun kurssilla. Kurssi on hemmetin hyvä. Parempi kuin osasin odottaa. Pitkän tauon jälkeen olo on kuin koululaisella, joka on juuri saanut uudet jännittävät aapiset ja käsikirjat. Nyt huomaan, että olen tiedostamatta suhtautunut elokuvan opiskeluun hieman kevyesti, sillä yllätyn luennon aikana vähän väliä. ”Ai näin se menee” -tyyppiset oivallukset seuraavat toisiaan ja elokuvan käsikirjoittamisen teoriat ja lainalaisuudet nousevat esimerkkifilmeistä naurettavan helposti näkyville. ”Tätäkään en ajatellut silloin aikaisemmin.”

Asiaa on siis paljon ja oma ajattelutapani kehittyy. Samalla alan käymään läpi Viimeisen Kesän käsikirjoitusta näiden uusien ajatusten valossa. Paljon olen nostanut tyytyväisiä hymyjä kasvoilleni, ettei meillä tarinankerronta ihan hakusessa ole. Jo kirjoitusprosessin alussa, jossa muotoilimme tarinan pääpiirteissään muutamalla lauseella ennen kuin varsinaista tekstiä alkoi syntymään, teimme oikein ja tämän pitäisi palvella lopputuloksen ymmärrettävyyttä. Mutta joitain korjauksia ja muutoksiakin käsikseen tekisi mieli tehdä. Heti perään kuulen kuitenkin esimerkin opettajan omasta yhteistyöprojektista, jonka käsistä ei lähdetty enää kaksi viikkoa ennen kuvauksia muuttamaan. Kyseessä oli siis lyhytelokuva. Jos meidän kuvaukset alkavat kahden päivän kuluttua, kannattaako edes kokeilla?

Ei tietenkään.

Viimeinen Kesä kuvataan juuri sellaisena kuin se meidän käsissä annetussa ajassa valmistui. Annetulla ajalla tarkoitan siis syksyn ja talven tuloa. Liika nysvääminen ja hiominen ei ole koskaan hyvästä, eikä ainakaan silloin, kun kello käy ja hommiin olisi jo pitänyt ryhtyä. Jos tämä laiva halutaan purjehtia satamaan (eikä jäädä pitkäksi talveksi jäihin kuten Amundsen) on filmiä alettava pyörittää. Ja niinhän me tehdään.

Kronologian pomputtelu ja klassisen juonirakenteen rikkominen - joita pidämme Viimeisen Kesän ehdottomina vahvuuksina - ovat tikapuut, joille moni käsikirjoittaja haluaa kiivetä nähdäkseen kauemmas. Pahuksen usein ne on asetettu liian jyrkkään kulmaan seinää vasten ja kohta huudetaan perkelettä vahvasti murtaen. Se, mitä kuvaustilanteissa voidaan vielä tehdä tikkaiden tukemiseksi, on varmistaa, että näyttelijöiden vuorosanat ovat selkokielisiä ja tarjoavat ne vihjeet ajankulusta ja taustatapahtumista, jotka toivomme katsojen itse täydentävän tarinaan. Kukaan käsiksen lukenut ei ole vielä tuijottanut meitä epätoivoinen ilme kasvoillaan kysyen ”Mitä tässä oikein tapahtuu?”. Kuvallisen ilmaisun täytyy olla niin vahvaa ja selkeää, että sama linja jatkuu myös valmiin lyhärin kanssa.

Kun on itse kirjoittanut ja pyöritellyt mielessään samaa tarinaa 4 kuukauden ajan, se tuntuu helpolta ja ymmärrettävältä. Nyt on vielä kerran palattava siihen tilaan, jossa koko stoori on täysin uusi ja tuntematon. Pysynkö Peten ja kumppaneiden peesissä?

Joka päivä jotain leffan eteen

Kaunis ajatus.

Sanon kuitenkin, että jos tämä leffa koskaan valmistuu ajallaan, on se vain ja ainoastaan tuon lauseen ansiota. Aika ei venaa ketään ja ulkokohtausten kuvaamiseen sopivat päivät vähenee silmissä. Parissa viikossa on kuitenkin hypätty puoliksi valmiista käsikirjoituksesta valmiiseen kuvauskäsikirjoitukseen, näyttlijöiden valintaan, jenkkifutistiimin rekrytointiin ja ensimmäiseen call sheettiin. Jos näin nopeasti edetään jatkossakin, on ulkokohtaukset purkissa ennen kuin lumi valaisee pimentyneen syksyn.

Ja sen jälkeen homma jatkuu läpi talven sisäkohtauksilla.

Tämä leffa tehdään tosissaan ja kunnianhimolla. On jenkkifutisjoukkuetta, autolla ajoa, aito baariambienssi ja mustavalkoiset takaumat. Lähinnä mielikuvituksemme tulee työllistämään jälkituotantoa, mutta jo kuvaukset asettavat sellaisia haasteita, mitä kumpikaan ei ole koskaan yrittänyt saavuttaa. Vaikeisiin kuvauksiin pyritään valmistautumaan ammattimaisella ennakkovalmistelulla. Aika näyttää, onko meistä tähän elokuvaan.

Ensimmäisen kohtauksen tekeminen kihelmöi jo nyt. Valitsimme jenkkifutiskohtauksen, koska siinä esiintyy vain yksi näyttelijöistä, kuvauspaikka on jo löytynyt ja kohtauksessa on kaksi kuvaa. Silti kohtauksta varten on täytynyt pidentää puhelinlaskua vähintään toiselle sivulle. Jenkkifutisjoukkuetta pitää koordinoida oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, päähenkilölle tarvitaan pelaajan varusteet, äänitekniikka pitää lainata, reflejä pitää hankkia. Koska kyseessä on ensimmäinen kuvaus, täytyy myös yrittää käydä mielessä läpi kuvausrutiinit alkaen kameran ruuvaamisesta jalustaan kiinni, jotta kaikki pienet tilbehöörit jeesusteipistä Polaroid-kameraan tulevat mukaan.

Tänään on taas motto tuottanut tulosta ja moni palanen loksahtanut paikalleen. Päänäyttelijä on jo henkisesti messissä, jenkkifutisjoukkue tulee paikalle, kun päivästä sovitaan, reflejä ostetaan ja äänitekniikka löytyi lainattavaksi. Pientä säätöä vielä aikataulun ja kameramiehen kanssa, ja peli voi alkaa.

Wish us luck, we’ll need all of it.