Käsikirjoittamisesta

Aikataulujen sattuessa sopivasti kohdakkain viimeistelen nyt lyhytelokuvan käsikirjoitusta kuvausversioksi ja opiskelen elokuvakäsikirjoittamista avoimen yliopiston kahden viikonlopun kurssilla. Kurssi on hemmetin hyvä. Parempi kuin osasin odottaa. Pitkän tauon jälkeen olo on kuin koululaisella, joka on juuri saanut uudet jännittävät aapiset ja käsikirjat. Nyt huomaan, että olen tiedostamatta suhtautunut elokuvan opiskeluun hieman kevyesti, sillä yllätyn luennon aikana vähän väliä. ”Ai näin se menee” -tyyppiset oivallukset seuraavat toisiaan ja elokuvan käsikirjoittamisen teoriat ja lainalaisuudet nousevat esimerkkifilmeistä naurettavan helposti näkyville. ”Tätäkään en ajatellut silloin aikaisemmin.”

Asiaa on siis paljon ja oma ajattelutapani kehittyy. Samalla alan käymään läpi Viimeisen Kesän käsikirjoitusta näiden uusien ajatusten valossa. Paljon olen nostanut tyytyväisiä hymyjä kasvoilleni, ettei meillä tarinankerronta ihan hakusessa ole. Jo kirjoitusprosessin alussa, jossa muotoilimme tarinan pääpiirteissään muutamalla lauseella ennen kuin varsinaista tekstiä alkoi syntymään, teimme oikein ja tämän pitäisi palvella lopputuloksen ymmärrettävyyttä. Mutta joitain korjauksia ja muutoksiakin käsikseen tekisi mieli tehdä. Heti perään kuulen kuitenkin esimerkin opettajan omasta yhteistyöprojektista, jonka käsistä ei lähdetty enää kaksi viikkoa ennen kuvauksia muuttamaan. Kyseessä oli siis lyhytelokuva. Jos meidän kuvaukset alkavat kahden päivän kuluttua, kannattaako edes kokeilla?

Ei tietenkään.

Viimeinen Kesä kuvataan juuri sellaisena kuin se meidän käsissä annetussa ajassa valmistui. Annetulla ajalla tarkoitan siis syksyn ja talven tuloa. Liika nysvääminen ja hiominen ei ole koskaan hyvästä, eikä ainakaan silloin, kun kello käy ja hommiin olisi jo pitänyt ryhtyä. Jos tämä laiva halutaan purjehtia satamaan (eikä jäädä pitkäksi talveksi jäihin kuten Amundsen) on filmiä alettava pyörittää. Ja niinhän me tehdään.

Kronologian pomputtelu ja klassisen juonirakenteen rikkominen - joita pidämme Viimeisen Kesän ehdottomina vahvuuksina - ovat tikapuut, joille moni käsikirjoittaja haluaa kiivetä nähdäkseen kauemmas. Pahuksen usein ne on asetettu liian jyrkkään kulmaan seinää vasten ja kohta huudetaan perkelettä vahvasti murtaen. Se, mitä kuvaustilanteissa voidaan vielä tehdä tikkaiden tukemiseksi, on varmistaa, että näyttelijöiden vuorosanat ovat selkokielisiä ja tarjoavat ne vihjeet ajankulusta ja taustatapahtumista, jotka toivomme katsojen itse täydentävän tarinaan. Kukaan käsiksen lukenut ei ole vielä tuijottanut meitä epätoivoinen ilme kasvoillaan kysyen ”Mitä tässä oikein tapahtuu?”. Kuvallisen ilmaisun täytyy olla niin vahvaa ja selkeää, että sama linja jatkuu myös valmiin lyhärin kanssa.

Kun on itse kirjoittanut ja pyöritellyt mielessään samaa tarinaa 4 kuukauden ajan, se tuntuu helpolta ja ymmärrettävältä. Nyt on vielä kerran palattava siihen tilaan, jossa koko stoori on täysin uusi ja tuntematon. Pysynkö Peten ja kumppaneiden peesissä?