Koskaan ei tule valmista

Siirsin Leffantekijän blogin omalta saitiltani tänne Bloggeriin. Kotona ei ollut mahdollista kommentoida kirjoituksiani, joten lähdin ulos leikkimään muiden kanssa. Blogi ei ole monologi.

--

Meni tasan viikon verran, että sain kerättyä rohkeuteni ja leikattua satamakohtauksesta raakaversion. Kuvausten jälkeisessä hypessä ei uskalla laittaa tuoretta nauhaa leikkauspöydälle. Sitä haluaa elää muutaman päivän siinä uskossa, että tuli kuvattua maailman paras kohtaus ja maailman parhaat kuvat. Mikään ei mennyt pieleen.

Niin varmasti. Ja sitten katsotaan materiaalit.

Kuva on harmaata puuroa, ei kontrasteja, ei syvyyttä. No, digi8-nauhalla kuvanlaatu on, mitä on. Se ei ole nyt tärkeintä.

Osa kuvista ei toimi ollenkaan, ne jäävät pois kohtauksesta heti kättelyssä. Kohtauksen kliimaksi ei olekaan se ”mies seisoo vuorella ja hävittäjät lentävät yli”, ja jossain kirotussa laukussa kännykkä vastaanottaa tekstiviestin turmellen parhaasta otosta pari sekuntia ääniraitaa.

Ei. Joo. En tiedä.

Kuvausten jälkeinen hype on kadonnut. Nyt tarvitaan musiikkia, äänitaustaa, terävää leikkausta ja vielä pientä värimäärittelyäkin. Ehkä sitten kohtaukseen voi upota. Nyt se ei ole hyvä eikä huono. Se ei tunnu miltään.

Tavallaan olisi hyvä jättää kuvatut materiaalit hyllyyn, kunnes kaikki on nauhalla. Tämä kohtaus ei toiminut yksin. Jenkkifutis toimi. Kesäpäivään en ole vielä edes koskenut. En tiedä, uskallanko.

Valmista ei tunnu tulevan koskaan. Leffan tekeminen on keskeneräistä oloa alusta loppuun. Kohtaus purkissa, ajatukset jo seuraavassa. Sitten leikkauksessa, jälkituotannossa ja lopulta seuraavassa leffassa.

Väsymys- ja nälkäkerroin: aikamoinen

Ylös, ulos ja blogille

On olemassa muutama todella huono tekosyy sille, että tämä blogi oli jäissä kaksi kuukautta (huomasin itsekin vasta äsken, että aikaa ehti tosiaan kulua kaksi kokonaista kuukautta). Yhden selityksen mukaan ei ole ollut aikaa istua kirjoittelemaan haamuille, toinen selitys vetoaa nousseeseen itsekriittisyyteen. Haloo! Blogi ja itsekriittisyys. Näitä kahta ei koskaan tulisi esitellä toisilleen.

Surkeita selityksiä.

Olen kyllä kirjoittanut Viimeisestä Kesästä mietintöjä. Niistä taas on saatu hyvä syy istua Painobaarissa pari tuntia jo iltapäivästä selvittämässä leffaan liittyviä ajatuksia. Käsikirjoitus kulkee nyt versionumerolla 19 ja sen lisäksi on muutamia kirjallisia hahmotelmia siitä, mitä katsojalle pitäisi leffasta välittyä sanomatta niitä asioita silti selittelevästi ääneen.

”Mä en tiedä mistä Viiminen Kesä kertoo. Se on nyt vaan nippu kuvia, eikä me olla tekemässä mitään musavideoo.”

Näin minä valitin avuttomuuttani, kun en toistuvista yrityksistä huolimatta pystynyt tuomaan leffan tarinaa esille yhdellä lauseella - en sinnepäinkään. Selittämiseen meni yleensä minuuttitolkulla, enkä senkään jälkeen ollut vakuuttunut. Kuinka kukaan muukaan voisi olla?

”Mä olin vähän huolissani tästä leffasta.”

Näin totesi Antti noin viikkoa myöhemmin, kun koeistuimme Peten ja Samin penkkejä Painobaarissa. Tästä alkoi muutaman tunnin mittainen sessio, jonka jälkeen kävelimme ulos hymyssä suin. ”Näin se menee!”

On viime aikoina kuvattukin, vaikka pidänkin suurimpana saavutuksenamme nimenomaan ajatustyötä tarinan parissa. Sörnäisten rantatie, Kirkkonummen vesitorninmäki ja viimeisenä Hernesaaren satama on jo ehditty valloittaa graffititeinien tai bleiserikundien voimin. Näyttelijä uitettiin satama-altaassa marraskuun vedellessä viimeisiään ja ohjaaja joutui peräänajokolariin kuvausten jälkeen.

Kuvasta on jo puolet nauhalla, ehkä ylikin, mutta paljon on vielä edessä. Nyt kuvataan kohtauksia, jotka todella kannattelevat tarinaa. Tästä seuraa kaksi asiaa: tarinaa ei kohta enää noin vain muutella, ja jokaisen kuvan täytyy onnistua. Sillä huonoahan tästä leffasta ei olla tekemässä.

Oloa on viime sunnuntaista asti helpottanut kovasti se, että taistelu aikaa, lunta ja talven tuloa vastaan voitettiin. Pahoittelen, että koko eteläinen Suomi on joutunut kärsimään heikkolumisesta alkutalvesta, koska meidän piti ehtiä kuvata eksteriöörit ensin.

Pienen tuotantoryhmämme osaamista koetellaan. Sisäkuvissa ei kuvauspaikan valo riitä, eikä ryhmässä ole ketään oikeasti valaistustaitoista. Sekä teknistä että taiteellista apua on jo haettu lähipiiristä, mutta tilanne on vielä pahasti auki. Ettei tulisi leffanteosta liian helppoa.