Koskaan ei tule valmista

Siirsin Leffantekijän blogin omalta saitiltani tänne Bloggeriin. Kotona ei ollut mahdollista kommentoida kirjoituksiani, joten lähdin ulos leikkimään muiden kanssa. Blogi ei ole monologi.

--

Meni tasan viikon verran, että sain kerättyä rohkeuteni ja leikattua satamakohtauksesta raakaversion. Kuvausten jälkeisessä hypessä ei uskalla laittaa tuoretta nauhaa leikkauspöydälle. Sitä haluaa elää muutaman päivän siinä uskossa, että tuli kuvattua maailman paras kohtaus ja maailman parhaat kuvat. Mikään ei mennyt pieleen.

Niin varmasti. Ja sitten katsotaan materiaalit.

Kuva on harmaata puuroa, ei kontrasteja, ei syvyyttä. No, digi8-nauhalla kuvanlaatu on, mitä on. Se ei ole nyt tärkeintä.

Osa kuvista ei toimi ollenkaan, ne jäävät pois kohtauksesta heti kättelyssä. Kohtauksen kliimaksi ei olekaan se ”mies seisoo vuorella ja hävittäjät lentävät yli”, ja jossain kirotussa laukussa kännykkä vastaanottaa tekstiviestin turmellen parhaasta otosta pari sekuntia ääniraitaa.

Ei. Joo. En tiedä.

Kuvausten jälkeinen hype on kadonnut. Nyt tarvitaan musiikkia, äänitaustaa, terävää leikkausta ja vielä pientä värimäärittelyäkin. Ehkä sitten kohtaukseen voi upota. Nyt se ei ole hyvä eikä huono. Se ei tunnu miltään.

Tavallaan olisi hyvä jättää kuvatut materiaalit hyllyyn, kunnes kaikki on nauhalla. Tämä kohtaus ei toiminut yksin. Jenkkifutis toimi. Kesäpäivään en ole vielä edes koskenut. En tiedä, uskallanko.

Valmista ei tunnu tulevan koskaan. Leffan tekeminen on keskeneräistä oloa alusta loppuun. Kohtaus purkissa, ajatukset jo seuraavassa. Sitten leikkauksessa, jälkituotannossa ja lopulta seuraavassa leffassa.

Väsymys- ja nälkäkerroin: aikamoinen