Tositarinan innoittama

Näin tänään yhden hölmöimmistä leffatrailereista ikinä. Se näytettiin ennen uutta Bondia, joka oli muuten koukuttava ja miellyttävä leffa. Okei, itse traileri ei välttämättä ollut mitenkään hölmö - en enää oikein muista - mutta sen viimeiset sanat olivat: inspired by a true story. Eikö näin ole jokaikisen elokuvan kohdalla, kysyn vaan?

Puhutaan siis Gabriele Muccinon, joka on viime aikoina ohjannut enemmän hombre-kielisiä pätkiä, tulevasta elokuvasta, jonka pääosaa näyttelee Will "Jiggy with it" Smith. Leffan nimi on The Pursuit of Happyness. Eipä siitä muuta.

Niin, perustuu tositapahtumiin antaa tietyn lisäsäväyksen leffaan kuin leffaan, mutta että tositarinan innoitama. Jokin erohan näillä kahdella on pakko olla, miksei traileriin muuten olisi vain kirjoitettu based on a true story?

Väitän, että kaikki valkokankaalla näkyvä perustuu elämään. Siihen elämään, jota käsikirjoittaja on elänyt. Siihen elämään, jota ohjaaja ja näyttelijät ovat eläneet. Itse asiassa, leffojen teko on erityistä innostumista tästä elämästä ja sen käänteistä. Se on halua kuvata omaa elämää (joskus myös muiden, varokaa!) elokuvan maailmassa, jossa sääntöjä ja rajoituksia voi vähän muutella mielensä mukaan. Lopulta kerrotaan tarina, jota ei oikeasti ole tapahtunut (poislukien nämä based-on-a-true-storyt), mutta jonka tukku tositarinoita on innoittanut.

Siis mitä ihmettä ne mahtavat tarkoittaa tällä tositarinan innoittamalla?

Täytyy vissiin nähdä itse leffa. Pahus, taisivat onnistua.

Jälkeen teaserin, jälkeen kuvausten

Latailen valokuvia Flickriin, jotta voin tilata itselleni Moo-minikortteja. Söpöjä ja hypisteltäviä kuvakortteja, jotka soveltuvat ainakin käyntikorteiksi, minitauluiksi tai sisustuselementeiksi muuten vaan, ja joiden avulla ehkä Viimeistä kesääkin tullaan puffaamaan. Heikki suosittelee.

Kiitoksia ihan tosi paljon kaikesta ja kaikille. Tykkään edelleen itsekin teaserista, mutta ihanaa on, että joku muu on tykännyt. Ihanaa on myös kuulla, kun joku sanoo fiilanneensa Viimeisen kesän tunnelman tai vaikuttuneensa poikien näyttelemisestä tai odottavansa malttamattomana, mistä koko tarinassa on lopulta kysymys. Teaseri oli siis mies paikallaan, mutta vielä pitäisi tehdä hyvä leffa. Taisteluun lähdin.

Edellinen oli siis quote yhdestä suomi-räbä-biisistä. Tiedätte, että tätä taistelua käydään joukolla, ei yksin.

Keskiviikkona kuvattiin Painobaarisssa. Hemmetti, sitä kuvauspäivää oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Vuokravalot, kaksi kameraa, paljon dialogia ja maailman rennoin baaripäällikkö. Ulkoiset puitteet oli todellakin kunnossa meidän asteikollamme, mutta kohtaus oli iso haaste. Poikien pälpätys Painobaarissa tulee lopulta kannattelemaan koko Viimeisen kesän tarinaa. Tämä ajatus kuupassa ei edellisenä iltana meinannut unta saada, kun jännitti niin.

Well, opittiin tosiaan yhden illan aikana paljon.

Opittiin, että kaikkea sitä pitääkin kelailla kohtauksesta etukäteen, jotta osaa ohjata näyttelijöitä oikeaan suuntaan. Opittiin, että syödä pitää ja jossain vaiheessa mennä nukkumaankin. Ja opittiin, että meidän tällä hetkellä käyttämä äänitystekniikka on kävelevä aikapommi. Oi voi.

Mutta kaiken keskellä saatiin myös talteen niin silmiä hivelevää kuvaa ja sen verran huikeita roolisuorituksia (mistä me ikinä saatiin nämä näyttelijät?), että mä uskon edelleen meidän leffaan. Ja miksen uskoisi? Joku sanoi, että teaserista näkee leffan olevan nuorten kundien tekemä.

Heikin ja Antin näköinen leffa, I say.

Muuten, mikä tässä linkittelyssä on niin trendikästä?

Ensimmäinen teaseri, olkaas hyvät

Viimeisen kesän teaseri on nyt netissä kaiken kansan ladattavissa. Tsekatkaa, mitä tässä on viime aikoina puuhailtu ja millaista leffanpoikasta voi kevättalvella odotella. Tämä on teille kaikille. Kiitos ja anteeksi:

Lyhäriäkin lyhyempi

(Toimii parhaiten QuickTimella, aye!)

Kun katsoit teaserin, sinulle heräsi siitä ihan varmasti jotain ajatuksia: kylmiä väreitä, omia muistoja, inhoa, myötähäpeää, komeat näyttelijät, ihana ohjaaja, surkea kuvanlaatu, vauhdikas, arkirealismin rajamailla, röyhkeä, tyylikäs, ihan kiva... you name it. Tärkeintä on se, että otat ja kommentoit teaseria tuonne alas (Post a Comment). Kirjoita nimettömästi, omalla nimellä tai naapurin nimellä, kunhan kerrot meille, miltä Viimeinen kesä tuntui.

Huhhuhhuh. On se joskus niin raskasta. Sitä istuu ensin pari päivää aamusta iltaan leikkaamassa veretseisauttavaa tunnepätkää tulevasta lyhytelokuvasta. Kun teaseri vihdoin alkaa olemaan valmis, pääsee vielä pariksi tunniksi tappelemaan kuvasuhteiden ihmeellisten ristiriitojen kanssa. Ei edes mennä pidemmälle tämän aiheen kanssa.

Leffantekijän ystävä

Kirjoittaja on vieraileva henkilö Leffantekijän Blogissa. Nimi on Antti, ja rooli tässä leffassa on toinen hyrräävä ratas kaiken takana eli siis se vähemmän "camera-savvy" luotettava oikea käsi, joka on sydämellä mukana.


Millaista on olla Leffantekijän ystävä?

Leffantekijä on varmasti yksi parhaimmista organisoijista kautta aikojen. Jos joskus piti jotain järjestää, luokkaretki, bänditreenit, tai vain päätöksiä tehtävä oli tämä Leffantekijä itsestäänselvä valinta asioita ajamaan.

Tätä elokuvaa tehdessä ne taidot ovat tulleet todellakin tarpeeseen.

Haluaisin uskoa että nämä taidot ovat pelkästään vain geeneistä kiinni, sillä omat organisointi taitoni eivät yllä lähellekään Leffantekijän järkkäily taitoja, mutta on taustalla muutakin. Motivaatiota, intoa ja ripaus sitä kaverien kesken tuttua hyväätarkoitusta ja tervettäitseluottamusta. Lisäksi valtaisaa työteliäisyyttä.

Kenties minullekin on siis olemassa vielä toivoa tulla järjestelmällisemmäksi, tai ehkäpä olen, en geenien, vaan jonkun kohtalon oikun kautta syntynyt olemaan se kaaottisempi voima.


Mitä sitten itse olen oppinut, paitsi etten yksin pystyisi kaikkea järjestämään? Muun muassa sen että oikeiden ihmisten kanssa hullut unelmat ovat sitä parasta maailmassa. Se että tuhlataan miestunteja jonkin eteen joka ei lopulta tuotakaan sitä kilisevää taskunpohjalle on jotain joka minunlaiseen idealistiin uppoaa. Oli kyse sitten elokuvanteosta, bändin kanssa rokkailusta tai uuden grafiikan vääntämisestä omaksi iloksi on taustalla aina mukana rakkaus. It's all about the love.

Olen myös todennut sen, ettei elokuva-ala ole, onneksi, suurin intohimoni kohde. Elokuvien tekeminen vaatii työtä, yhden kuvan tekemiseen vaaditaan niin suurta panosta ja aikaa, että oikein hirvittää. Pakko siis kumartaa kaikille erityisesti indie leffoja tekeville. Minä pidän leipätyöni mielelläni netin ja grafiikan maailmassa, jossa jokaista framea ei tarvitse kuvata satapäisellä ihmisjoukolla.


(Mutta kyllä tällaisiin projekteihin on silti antoisaa lähteä, ja liikkuvan kuvan lopputulos voi olla uskomattoman palkitseva. Ehkä kyse on siis myös viitseliäisyydestä. Ei vaan jaksaisi tehdä vuodesta toiseen 80 minuuttisia elokuvia)

Tänään leikkasimme siis elokuvan tulevaa teaseria porukalla Heikin kanssa, ja lopputulokseen täytyy olla tyytyväinen. "Täytyy" -sana sen takia, että aina ei ole mahdollista tehdä sitä parasta. Jo tekniikka asettaa sille itsestäänselvän esteen. En myöskään usko että Tekijä, oli se sitten Leffan tai minkä tahansa, ei koskaan voi olla omaan teokseensa täysin 100% tyytyväinen.


"Aina olis jotain voinut tehdä paremmin, kovempaa, kauniimmin"

Vielä kerran tiiserin ensimmäinen versio läpi ja sitten relaamaan ison karkkipussin kanssa.

Viimeistä kesää eläen,
Antti

Tervetuloa jengiin

Eilinen kuului taas niihin päiviin, jotka palkitsevat leffantekijän. Katsottiin dramaturgi-ystäväni kanssa satamakohtauksen kuvamatskut läpi ja lopulta leikattiin koko kohtaus.

Aluksi oltiin juuri siinä, mihin viimeksi jäin: se ei vaan ollut hyvä. Heti oli pakko todeta, että tämä kohtaus ei yksinään toimi, vaan jännitystä kohti Peten ja Samin tapaamista täytyy nostattaa tasaisesti leffan läpi. Kun pohjalle kuvitteli pari edellistä kohtausta, alkoi satamaan saapuminen saada kaipaamaansa hypea. Autolla paikalle, bumm, bämm, ja miehet vastakkain. Tuosta välistä sai vielä yksi turha kuva väistyä. Kill your...

Leikkauspöydällä huomasin, että kuvaaminen ja ohjaaminen eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä. Vaikka ohjasin näyttelijöitä jokaisen oton jälkeen ja yritin viedä kohtausta parempaan päin, paljon oli jäänyt huomaamattakin. Ja kaiken sen huomasin raakamateriaalia kahlatessa: roolista putoamista, ylinäyttelemistä, maneereja ja dialogin epätasapainoa (puhumattakaan kameran töppäilystä). Asoita, jotka pitäisi kelata uudestaan jo kuvauksissa.

Onneksi, onneksi, onneksi meillä on hyvät näyttelijät ja paljon ottoja.

Hyvä leikkaus on hyvän ohjauksen jatke, ja löysimme ne rautaiset kuvat ruosteisten joukosta. Voi pojat, jossain vaiheessa oli pakko hypätä tuolilta ja hihkua ääneen "nyt tää toimii!". Satamassa rähistään ja hymy nousee leffantekijän kasvoille. Voiko sitä enempää pyytää?

Eilinen leikkaussessio näytti taas, kuinka tämä on ryhmätyötä. Jos jotain oikeasti huvittaa käyttää sanaa auteur elokuvanteon yhteydessä, niin siitä vaan. Minä en sitä oikein ymmärrä. Viimeinen Kesä on syntynyt alusta asti ryhmässä, joka kasvaa koko ajan. Samalla kasvaa jokaisen tyypin merkitys - yksin ja yhdessä.

Joskus on pakko saada ajatella hetki yksin, mutta aina täytyy palata muiden luokse. Jutella, kysellä, heitellä ideoita, innostua niin, että sylki lentää, löytää hyvät jutut ja luopua ei-niin-hyvistä. Innostuminen ja sen levittäminen muihin tyyppeihin, sehän tässä on parasta.

On aika toivottaa tervetulleiksi pari uutta ihmistä ryhmäämme: dramaturgi ja apulaisohjaaja Tua sekä valaisija Mika. Painobaarissa tavataan.

--

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tehkää leffoja, joista koko Suomi voi olla ylpeitä.

Ihmiset ja ihmiset

Kuinka moni tietää, mitä kuvausjärjestäjä tekee, käsi ylös nyt?

Jos nostit kätesi, olet itse joskus järjestellyt kuvauksia - tai sitten valehtelet.

Yhden ainoan kuvauspäivän järjestäminen on niin työlästä, että se on yllättänyt tasaisen varmasti joka kerta tämän syksyn aikana. Viimeistä kesää on tähän mennessä kuvattu jo viidessä eri paikassa ja vielä tullaan valloittamaan toinen mokoma. Kannatti tosiaan antaa mielikuvituksen lentää käsikirjoittaessa.

Kuvauspäivän palapelissä on monta osaa: auringonvalo, rauhallinen vuorokauden aika, ilmoituksia vähän joka suuntaan (satama-altaaseen heitetään ihmisiä, vesilaitoksen alueella liikkuu lökäpöksyjä spray-pullojen kanssa...), kalusto, rekvisiitta, puvut, avustajat ja näyttelijät. Asioiden ja tavaroiden kanssa neppailun lisäksi täytyy soitella ja sopia noin sadan eri ihmisen kanssa yhteinen aikataulu, jonka pitäisi sopia kaikille. Tämä ei onnistu ensimmäisellä yrittämällä.

Vaikka asialla olisi minkälainen Puuha-Pete tahansa, on kuvausten onnistuminen aina kiinni yhdestä tekijästä: ihmisistä.

Lyhytleffaa kuvatessamme olen jakanut ihmiset kahteen tyyppiin: he joko auttavat mielellään, tai sitten eivät. Tämä on kunnianosoitus niille ihmisille, jotka ovat vastanneet minulle kyllä, kun olen heidän puoleensa kääntynyt. Itse saman kokeneena tai pelkästä myötätunnosta he ymmärtävät heti, miten hankalaa järkkäileminen on, ja suostuvat näkemään vaivaa, jotta me onnistuisimme. "Nimi sitten lopputeksteihin, eikö niin?" Se on kai vähintä, mitä voin luvata.

Näitä ihmisiä haluan leffantekijänä löytää joka päivä lisää.

Pulmat ratkeaa ja pyörät pyörii. Baarikohtauksen kuvauspaikka on sovittu, valokalusto vuokrattu ja leffan ensimmäinen teaseri on tekeillä. Sitä odotellessa, aloha!

Koskaan ei tule valmista

Siirsin Leffantekijän blogin omalta saitiltani tänne Bloggeriin. Kotona ei ollut mahdollista kommentoida kirjoituksiani, joten lähdin ulos leikkimään muiden kanssa. Blogi ei ole monologi.

--

Meni tasan viikon verran, että sain kerättyä rohkeuteni ja leikattua satamakohtauksesta raakaversion. Kuvausten jälkeisessä hypessä ei uskalla laittaa tuoretta nauhaa leikkauspöydälle. Sitä haluaa elää muutaman päivän siinä uskossa, että tuli kuvattua maailman paras kohtaus ja maailman parhaat kuvat. Mikään ei mennyt pieleen.

Niin varmasti. Ja sitten katsotaan materiaalit.

Kuva on harmaata puuroa, ei kontrasteja, ei syvyyttä. No, digi8-nauhalla kuvanlaatu on, mitä on. Se ei ole nyt tärkeintä.

Osa kuvista ei toimi ollenkaan, ne jäävät pois kohtauksesta heti kättelyssä. Kohtauksen kliimaksi ei olekaan se ”mies seisoo vuorella ja hävittäjät lentävät yli”, ja jossain kirotussa laukussa kännykkä vastaanottaa tekstiviestin turmellen parhaasta otosta pari sekuntia ääniraitaa.

Ei. Joo. En tiedä.

Kuvausten jälkeinen hype on kadonnut. Nyt tarvitaan musiikkia, äänitaustaa, terävää leikkausta ja vielä pientä värimäärittelyäkin. Ehkä sitten kohtaukseen voi upota. Nyt se ei ole hyvä eikä huono. Se ei tunnu miltään.

Tavallaan olisi hyvä jättää kuvatut materiaalit hyllyyn, kunnes kaikki on nauhalla. Tämä kohtaus ei toiminut yksin. Jenkkifutis toimi. Kesäpäivään en ole vielä edes koskenut. En tiedä, uskallanko.

Valmista ei tunnu tulevan koskaan. Leffan tekeminen on keskeneräistä oloa alusta loppuun. Kohtaus purkissa, ajatukset jo seuraavassa. Sitten leikkauksessa, jälkituotannossa ja lopulta seuraavassa leffassa.

Väsymys- ja nälkäkerroin: aikamoinen

Ylös, ulos ja blogille

On olemassa muutama todella huono tekosyy sille, että tämä blogi oli jäissä kaksi kuukautta (huomasin itsekin vasta äsken, että aikaa ehti tosiaan kulua kaksi kokonaista kuukautta). Yhden selityksen mukaan ei ole ollut aikaa istua kirjoittelemaan haamuille, toinen selitys vetoaa nousseeseen itsekriittisyyteen. Haloo! Blogi ja itsekriittisyys. Näitä kahta ei koskaan tulisi esitellä toisilleen.

Surkeita selityksiä.

Olen kyllä kirjoittanut Viimeisestä Kesästä mietintöjä. Niistä taas on saatu hyvä syy istua Painobaarissa pari tuntia jo iltapäivästä selvittämässä leffaan liittyviä ajatuksia. Käsikirjoitus kulkee nyt versionumerolla 19 ja sen lisäksi on muutamia kirjallisia hahmotelmia siitä, mitä katsojalle pitäisi leffasta välittyä sanomatta niitä asioita silti selittelevästi ääneen.

”Mä en tiedä mistä Viiminen Kesä kertoo. Se on nyt vaan nippu kuvia, eikä me olla tekemässä mitään musavideoo.”

Näin minä valitin avuttomuuttani, kun en toistuvista yrityksistä huolimatta pystynyt tuomaan leffan tarinaa esille yhdellä lauseella - en sinnepäinkään. Selittämiseen meni yleensä minuuttitolkulla, enkä senkään jälkeen ollut vakuuttunut. Kuinka kukaan muukaan voisi olla?

”Mä olin vähän huolissani tästä leffasta.”

Näin totesi Antti noin viikkoa myöhemmin, kun koeistuimme Peten ja Samin penkkejä Painobaarissa. Tästä alkoi muutaman tunnin mittainen sessio, jonka jälkeen kävelimme ulos hymyssä suin. ”Näin se menee!”

On viime aikoina kuvattukin, vaikka pidänkin suurimpana saavutuksenamme nimenomaan ajatustyötä tarinan parissa. Sörnäisten rantatie, Kirkkonummen vesitorninmäki ja viimeisenä Hernesaaren satama on jo ehditty valloittaa graffititeinien tai bleiserikundien voimin. Näyttelijä uitettiin satama-altaassa marraskuun vedellessä viimeisiään ja ohjaaja joutui peräänajokolariin kuvausten jälkeen.

Kuvasta on jo puolet nauhalla, ehkä ylikin, mutta paljon on vielä edessä. Nyt kuvataan kohtauksia, jotka todella kannattelevat tarinaa. Tästä seuraa kaksi asiaa: tarinaa ei kohta enää noin vain muutella, ja jokaisen kuvan täytyy onnistua. Sillä huonoahan tästä leffasta ei olla tekemässä.

Oloa on viime sunnuntaista asti helpottanut kovasti se, että taistelu aikaa, lunta ja talven tuloa vastaan voitettiin. Pahoittelen, että koko eteläinen Suomi on joutunut kärsimään heikkolumisesta alkutalvesta, koska meidän piti ehtiä kuvata eksteriöörit ensin.

Pienen tuotantoryhmämme osaamista koetellaan. Sisäkuvissa ei kuvauspaikan valo riitä, eikä ryhmässä ole ketään oikeasti valaistustaitoista. Sekä teknistä että taiteellista apua on jo haettu lähipiiristä, mutta tilanne on vielä pahasti auki. Ettei tulisi leffanteosta liian helppoa.

Kuvataan, hiljaisuus!

Kuka roudaa urheilukassillisen kamaa, kameralaukun, kaksi jalustaa ja vielä itsensä amerikkalaiselle jalkapallokentälle huomatakseen, että kenttää kiertävällä pyöräilyradalla pörrää punainen pappamopo imussaan trikoopukuinen kilpapyöräilijä? (Tekee muuten mieli kysyä, mitä ”#€%!?)

Kuka rupeaa tässä vaiheessa purkamaan laukkuja ja kokoamaan kuvaustekniikkaa ilman tarkempaa tietoa siitä, milloin pärrä ja pyörä lopettavat hullunkurisen toimintansa ja kentällä saa ruveta heittämään palloa? On myös eduksi, että sarjakuvamaiset sukkahousutsankarit eivät toistamiseen vilahda kuvan taustalla ja peitä miehekkäitä taklauksia pörr-äänellään.

Kuka pukee päälleen fleecen ja hanskat aurinkoisena syyspäivänä jo ennen kuin on edes viileää, koska aikoo seistä tapittaa samassa paikassa seuraavat tunnit - satoi tai paistoi? Onneksi muuten paistoi.

Kuka rakentaa, säätää, värkkää neljästä seitsemään heti työpäivän perään tallentaakseen puoli minuuttia hengentuotettaan juuri sellaisena kuin ”mä sen sillon piirsin ja selitin”?

Ja kuka astuu tässä vaiheessa kentälle tuntematta näitä aiempia sällejä ja tietämättä yhtään, mihin on lähtenyt mukaan, mutta pukee silti pelivarusteet päälle ja alkaa harjoittelemaan tekaistua kuviota, jotta voi toistaa sitä toistakymmentä kertaa koko palettia pyörittävän ruuhkatukan huutaessa ”Valmistaudutaan uuteen kuvaan!”?

Tämä kuulostaa englanniksi paljon paremmalta:

We do.

Ja meillä tarkoitan assistenttia, pääosan näyttelijää sekä niitä Helsinki Wolverinesin pelaajia, jotka eilen 26. syyskuuta antoivat itsestään paljon enemmän kuin Heikki ja Antti uskalsivat etukäteen odottaa. Ja näillä pojilla on sentään melko korkealentoiset visiot.

Viimeisen kesän ensimmäiset kaksi kuvaa kuvattiin eilen. Siitä merkkinä on seinälleni, joka alkaa toimittamaan story boardin virkaa, kiinnitetty kaksi Polaroid-kuvaa. Näistä kuvista voin seurata syksyn ja talven aikana, mitä kuvia elokuvaan on ehditty kuvata ja muodostaa mielessäni leikkauksen rungon.

Leikkasimme kuvatun kohtauksen vielä illalla raakaversioksi, joka paljasti karun totuuden: tämä leffa EI SAA jäädä tekemättä. Jos ensimmäiset kaksi kuvaa ovat tällaista visuaalista ilotulitusta ja päähenkilönkin hahmo heräsi eloon jo ensimmäisillä repliikeillä, on lopullinen elokuva henkeäsalpaava - ainakin tekijöilleen.

”Tämän paremmin ei olisi voinut projekti alkaa” sanoin serkulleni, joka järjesti planeetan asenteellisimman junnujoukkueen kuvauksiimme. Tarkoitin joka sanaa.

Biggup y’all, matka on vasta alussa!

Muuten, lisää kuvataan jo ehkä tämän viikon aikana. Kun velodormilla viimeinen sävykortti oli tallennettu diginauhalle, alkoi seuraavan kohtauksen järjestäminen, ideointi ja valmistelu. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa, right? Ryhmä vahvistuu uusilla näyttelijöillä ja kuvauspaikkoja spottaillaan kuumeisesti. Ja Antti on saanut puvustajan pestin.

Käsikirjoittamisesta

Aikataulujen sattuessa sopivasti kohdakkain viimeistelen nyt lyhytelokuvan käsikirjoitusta kuvausversioksi ja opiskelen elokuvakäsikirjoittamista avoimen yliopiston kahden viikonlopun kurssilla. Kurssi on hemmetin hyvä. Parempi kuin osasin odottaa. Pitkän tauon jälkeen olo on kuin koululaisella, joka on juuri saanut uudet jännittävät aapiset ja käsikirjat. Nyt huomaan, että olen tiedostamatta suhtautunut elokuvan opiskeluun hieman kevyesti, sillä yllätyn luennon aikana vähän väliä. ”Ai näin se menee” -tyyppiset oivallukset seuraavat toisiaan ja elokuvan käsikirjoittamisen teoriat ja lainalaisuudet nousevat esimerkkifilmeistä naurettavan helposti näkyville. ”Tätäkään en ajatellut silloin aikaisemmin.”

Asiaa on siis paljon ja oma ajattelutapani kehittyy. Samalla alan käymään läpi Viimeisen Kesän käsikirjoitusta näiden uusien ajatusten valossa. Paljon olen nostanut tyytyväisiä hymyjä kasvoilleni, ettei meillä tarinankerronta ihan hakusessa ole. Jo kirjoitusprosessin alussa, jossa muotoilimme tarinan pääpiirteissään muutamalla lauseella ennen kuin varsinaista tekstiä alkoi syntymään, teimme oikein ja tämän pitäisi palvella lopputuloksen ymmärrettävyyttä. Mutta joitain korjauksia ja muutoksiakin käsikseen tekisi mieli tehdä. Heti perään kuulen kuitenkin esimerkin opettajan omasta yhteistyöprojektista, jonka käsistä ei lähdetty enää kaksi viikkoa ennen kuvauksia muuttamaan. Kyseessä oli siis lyhytelokuva. Jos meidän kuvaukset alkavat kahden päivän kuluttua, kannattaako edes kokeilla?

Ei tietenkään.

Viimeinen Kesä kuvataan juuri sellaisena kuin se meidän käsissä annetussa ajassa valmistui. Annetulla ajalla tarkoitan siis syksyn ja talven tuloa. Liika nysvääminen ja hiominen ei ole koskaan hyvästä, eikä ainakaan silloin, kun kello käy ja hommiin olisi jo pitänyt ryhtyä. Jos tämä laiva halutaan purjehtia satamaan (eikä jäädä pitkäksi talveksi jäihin kuten Amundsen) on filmiä alettava pyörittää. Ja niinhän me tehdään.

Kronologian pomputtelu ja klassisen juonirakenteen rikkominen - joita pidämme Viimeisen Kesän ehdottomina vahvuuksina - ovat tikapuut, joille moni käsikirjoittaja haluaa kiivetä nähdäkseen kauemmas. Pahuksen usein ne on asetettu liian jyrkkään kulmaan seinää vasten ja kohta huudetaan perkelettä vahvasti murtaen. Se, mitä kuvaustilanteissa voidaan vielä tehdä tikkaiden tukemiseksi, on varmistaa, että näyttelijöiden vuorosanat ovat selkokielisiä ja tarjoavat ne vihjeet ajankulusta ja taustatapahtumista, jotka toivomme katsojen itse täydentävän tarinaan. Kukaan käsiksen lukenut ei ole vielä tuijottanut meitä epätoivoinen ilme kasvoillaan kysyen ”Mitä tässä oikein tapahtuu?”. Kuvallisen ilmaisun täytyy olla niin vahvaa ja selkeää, että sama linja jatkuu myös valmiin lyhärin kanssa.

Kun on itse kirjoittanut ja pyöritellyt mielessään samaa tarinaa 4 kuukauden ajan, se tuntuu helpolta ja ymmärrettävältä. Nyt on vielä kerran palattava siihen tilaan, jossa koko stoori on täysin uusi ja tuntematon. Pysynkö Peten ja kumppaneiden peesissä?

Joka päivä jotain leffan eteen

Kaunis ajatus.

Sanon kuitenkin, että jos tämä leffa koskaan valmistuu ajallaan, on se vain ja ainoastaan tuon lauseen ansiota. Aika ei venaa ketään ja ulkokohtausten kuvaamiseen sopivat päivät vähenee silmissä. Parissa viikossa on kuitenkin hypätty puoliksi valmiista käsikirjoituksesta valmiiseen kuvauskäsikirjoitukseen, näyttlijöiden valintaan, jenkkifutistiimin rekrytointiin ja ensimmäiseen call sheettiin. Jos näin nopeasti edetään jatkossakin, on ulkokohtaukset purkissa ennen kuin lumi valaisee pimentyneen syksyn.

Ja sen jälkeen homma jatkuu läpi talven sisäkohtauksilla.

Tämä leffa tehdään tosissaan ja kunnianhimolla. On jenkkifutisjoukkuetta, autolla ajoa, aito baariambienssi ja mustavalkoiset takaumat. Lähinnä mielikuvituksemme tulee työllistämään jälkituotantoa, mutta jo kuvaukset asettavat sellaisia haasteita, mitä kumpikaan ei ole koskaan yrittänyt saavuttaa. Vaikeisiin kuvauksiin pyritään valmistautumaan ammattimaisella ennakkovalmistelulla. Aika näyttää, onko meistä tähän elokuvaan.

Ensimmäisen kohtauksen tekeminen kihelmöi jo nyt. Valitsimme jenkkifutiskohtauksen, koska siinä esiintyy vain yksi näyttelijöistä, kuvauspaikka on jo löytynyt ja kohtauksessa on kaksi kuvaa. Silti kohtauksta varten on täytynyt pidentää puhelinlaskua vähintään toiselle sivulle. Jenkkifutisjoukkuetta pitää koordinoida oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, päähenkilölle tarvitaan pelaajan varusteet, äänitekniikka pitää lainata, reflejä pitää hankkia. Koska kyseessä on ensimmäinen kuvaus, täytyy myös yrittää käydä mielessä läpi kuvausrutiinit alkaen kameran ruuvaamisesta jalustaan kiinni, jotta kaikki pienet tilbehöörit jeesusteipistä Polaroid-kameraan tulevat mukaan.

Tänään on taas motto tuottanut tulosta ja moni palanen loksahtanut paikalleen. Päänäyttelijä on jo henkisesti messissä, jenkkifutisjoukkue tulee paikalle, kun päivästä sovitaan, reflejä ostetaan ja äänitekniikka löytyi lainattavaksi. Pientä säätöä vielä aikataulun ja kameramiehen kanssa, ja peli voi alkaa.

Wish us luck, we’ll need all of it.