Arjen sankarit

Huh, kirjoitin näköjään eilen illalla muistiin täysin julkaisukelvotonta jaarittelua siitä, mitä hyvää ja pahaa tällä hetkellä näen tiukassa realismin tavoittelussa. Vaikkei omia ajatuksia ja juttuja pitäisi niin tarkkaan ajatella läpi ennen kuin ne ilmoille möläyttää (ks. lisää aiheesta blogit ja itsekriittisyys), otan kuitenkin eilisen uusiksi puhtaalta pöydältä.

Käyköön perusteluksi vaikka se, että alla oli kovat matsit uudistettua Monopolya ja Texas Hold 'emiä Sanomatalon toimistolla.

Näyttelijäohjaus. Tätä on Viimeisen Kesän kohdalla toteutettu enemmän leikkauspöydän ääressä kuin kuvauspaikalla. Varmasti yksi tärkeimpiä asioita, joita leffanteko on meille opettanut: ei näin, pojat. Vaan ei se niin huonosti ole mennyt, että pitäisi itseään ruveta soimaamaan. Intuitio on yksi asia, johon voi näköjään luottaa myös jälkikäteen. Ja hyvät näyttelijät se toinen.

Suhteellisen valtavaa määrää kuvamateriaalia läpikäydessä olen herättänyt tärkeältä tuntuvan ajatuksen äärimmäisestä realismin tavoittelemisesta ja siitä, kuinka se saattaa tukahduttaa monta hyvää roolisuoritusta ja rajoittaa elokuvan ilmaisua pahasti.

Mahdollisimman realistisen ja sitä kautta uskottavan ilmaisun nimeen vannominen on taas näitä kausia, jotka tulevat ja menevät matkalla kohti omanlaista ilmaisuani. Viimeinen Kesä on ollut siitä hyvä projekti, että meillä on kohtauksia, joissa poikain pitää olla ja puhua juuri niin kuin meidän ikäiset pojat tuolla ulkona tekevät, ja sitten meillä on kohtaus Satamassa, jossa arkipäiväisten tapahtumien rajaa venytetäänkin jo reippahasti tuonne päin.

Totta kai leffan ilmaisua ja erilaisia twistejä täytyy miettiä jo käsikirjoittaessa, jotta tarina kulkee sopiviksi katsotuissa sfääreissä, mutta henkilöohjaus vaikuttaa ehkä jopa enemmän siihen, kuinka realistista meininki on. Ja tässä kohtaa se laput silmillä kulkeminen on vähän pahasta. "Ei kukaan voisi oikeasti sanoa tai tehdä noin" -tyyppiset ajatukset tärväävät pahimmillaan hyvän mahdollisuuden rakentaa pientä arjen sankaria henkilöstä, joka ei olekaan kuin kaikki muut. Tavallaan överiksi vedettyjen juttujen läpi päästäminen on joskus niin vaikeaa. Ja juuri niitä haluaisin tehdä ja nähdä paljon lisää.

Pelkästään siitä, kuinka monta kertaa olen toistellut sanoja realismi ja arki tässäkin jutussa, voi jo päätellä, että kyseessä on jonkinlainen klikki - jota täytyy tuumia lisää. Ja kokeilla käytännössä. Varokaa taas.

Keskeneräisiä ajatuksia keskeneräiseltä ohjaajalta. Ja hyvä niin.