Leffantekijän aapinen

Näin jälkituotantovaiheessa onkin hyvä taas paneutua leffantekemisen teoreettiseen puoleen ja huomata, kuinka suurin piirtein kaikki on tehty enemmän tai vähemmän väärin. No joo, kärkevästi sanottu, mutten ole asiasta läheskään niin huolissani kuin sanamuoto antaa ymmärtää. Lähinnä olen taas ymmärtänyt isoja juttuja ja päässyt eteenpäin.

Ja tämä siis luettuani vasta muutamia sivuja uudesta aapisestani.

Opiskelu ja oppiminen on tosi hauskaa, kun on intoa ja vimmaa. Kun miettii, mitä on vaikka viimeisen vuoden aikana oppinut leffojen tekemisestä, se tuntuu jakautuvat kahteen puoleen: käytäntöön ja teoriaan.

(Ohoh! Suuria viisauksia jaetaan myös viereisellä luukulla, jos kaikki eivät mahdu tähän jonoon.)

Käytännön oppiminen on miellyttävää ja se vie tasaisesti eteenpäin koko ajan. Tekemällä oppii. Jokainen suunnittelu-, kuvaus- ja leikkauspäivä vie jotain asiaa eteenpäin, tulee uusia oivalluksia ja hyviä huomoita siitä, miten leffoja tehdään. Leffan tekemiselle on ihastuttavan tyypillistä se, että joka hetki oppii jotain pientä ja omat taidot kasvavat samassa tahdissa kokemuksen kanssa.

Teoreettinen oppiminen onkin ollut erilaista. Katson behind-the-scenes-dokumentin, luen haastattelun tai tuotantopäiväkirjan, löydän uuden oppikirjan, keskustelen vanhemman tekijän kanssa. Yhtä kaikki, oppi tulee isommissa kokonaisuuksissa, oivallukset ovat kerralla merkittävämpiä ja ajatukset hyppäävät uudelle tasolle. Oppiminen etenee sykäyksittäin. Tulee sellainen olo, että "hei, tätä on pakko päästä kokeilemaan näyttelijöiden ja kameran kanssa heti huomenna". Ja tulee myös sellainen olo, että "jaa, oon sitten tehnyt tän just tälleen väärin".

Eikä viimeksi mainittu olo kuitenkaan haittaa. Sehän on selvää, että leffan - kuten minkä tahansa muunkin jutun - tekee sillä ymmäryksellä ja taidolla, joka sillä hetkellä repusta löytyy. Seuraavalla kerralla sen tekee todennäköisesti hyvinkin eri tavalla. Paremmin. Tai vain eri tavalla. Sitä on oppiminen.

Raju ero käytännöllisen ja teoreettisen oppimisprosessin välillä johtuu tietysti myös niiden keskinäisestä valtapelistä seinäkalenterissani. Vanha kunnon pänttääminen tuntuu ajoittuvan tietyille tiiviille ajanjaksoille, kun taas leffan tekeminen ja kaikki pienet käytännön viritykset elävät jokaisessa päivässä.

Sen, miten isoilla pompuilla kirjat ja muut oppimateriaalit ovat ajatuksiani vieneet eteenpäin, pitäisi tietysti toimia vihjeenä siitä, miten leffantekijän kannattaa aikaansa käyttää. Ja sillä "kaikki on tehty ihan väärin" -hetkellä täytyy myös muistaa, että jokainen opetettu tekniikka, teoria ja teesi on vain opettajanssa näkemys asiasta. Leffantekijä poimii kaikesta sen, minkä itse tuntee hyväksi. Ja tekee sen jälkeen itsensä näköisen leffan.