Leffantekijän blogi

Leffantekijän uudempi

2008-06-18T13:35:00.005+03:00

Ensimmäinen lukuvuosi on sitten pulkassa. Olipa vallan mieltä ylentävää viimeistellä urakka juhannusviikon rästitentissä. Siis oikeasti, mitä enemmän verta suussa loppukirissä, sitä parempi olo maalissa.

Alkukesän myötä on tullut fiilis lyödä nippuun vanha Leffantekijän blogi ja vaihtaa maisemaa. Jep, nyt lähtee. So let me present yo'all the new, allmighty and truly glorious:

Leffantekijän uudempi

Jos joku on oikeasti diggaillut tätä Vanhaa Kunnon, Leffantekijän uudempi putoaa taatusti. Jo nyt siellä on enempi postauksia kuin täällä on nähty koko viheliäisen vuoden aikana. Tumblrin päällä rullatessaan Uudempaan on melkein liian iisiä postata lyhäreitä, screen shotteja, whaeva! Eli kuten leffantekijältä sopisi odottaa, kuvaa ja ääntä, niitä itseään. Ja turha pelätä, samaa vanhaa juupajaapaa ja syväterävää analyysiä elokuvanteon herkistä ja henkilökohtaisista tulee varmasti kirjautumaan myös Uudempaan. Fear not, 'cos the silly dude is here.

So, pack it up, pack it in, and let me begin. Leffantekijän uudempi. From me. To You. Ja uusia lyhäreitä tulossa, niin et seinät kaatuu.

Aamun ajatuksia

2008-03-04T11:42:00.003+02:00

Edittiviikolla tuli tavaksi istua ensin Avidin ääressä noin tunti eli oululaisittain tunteroinen juttelemassa niitä näitä. Jossain vaiheessa juttu ehkä ohjautui työn alla olevaan leffaan tai edes sinne päin ja siitä sitten tartuttiin filmin pätkiin (dream on!) ja alettiin leikata. Parin tunnin leikkaamisen jälkeen syötiin vähän lounasta, tultiin takaisin edittiin, todettiin, että kohta tulee kiire ja alettiin puskea vähän reippaammin töitä. Tällä meiningillä saatiin aikaiseksi enemmän ja paremmin kuin ikinä aikaisemmin tämän leikkaajan toimesta.

Joku voisi tästä päätellä, että edittipäiviä oli varattu liikaa suhteessa materiaalin määrään ja leffan kestoon. Voidaan myös sanoa, että aikaa oli juuri sopivasti ottaen huomioon leikkaajien puheenlahjat ja ympäröivän maailman kaikki jännittävät asiat.

Äänisuunnittelijammekin sen totesi: "Paineen alla tulee parempia tuloksia." Meidän täytyi vain luoda painetta iltapäiville kuluttamalla aamupäivien tunnit juupajaapaan.

Syntyi aamun ajatuksista ihan järkeviäkin juttuja, I guess.

Ensimmäistä dokumenttileffaa puuhatessa on tietysti oppinut aivan rutosti uutta ja ihmeellistä. Tuotanto on edennyt reippaasti eikä ensimmäisestä kuvauspäivästä ole vieläkään kovin kauan aikaa. Silti erilaisia juttuja on ehtinyt pohtimaan ja varsinkin editin monitorin äärellä on esiin pompsahtanut paljon hyödyllistä tulevia leffoja varten.

Siinäpä se: tulevia leffoja varten.

Leffanteossa välähtelee hehkulamput vähän väliä. Joskus heti keissin jälkeen, joskus pidemmällä viiveellä. Jokaisesta projektista kerääntyy uusi luku omaan Leffantekijän Käsikirjaan, jota näin talvisin peittää erityisen paksu hiuskuontalo. Luku sisältää juttuja kaikesta leffantekoon liittyvästä: ideoinnista, työryhmän ohjauksesta ja kolmijalan korkeuden laskemisesta, kun kamera on siinä vielä kiinni. Luku täydentyy sitä mukaa, kun sattuu ja tapahtuu - ja todellakin sattuu ja tapahtuu! Näyttäisi kuitenkin siltä, että uuteen sisältöön pääsee kunnolla käsiksi vasta sitten, kun leffa on valmis ja luvun viimeinenkin kirjain sitä myöten kirjoitettu. Eli yhdestä leffasta opittuja juttuja ei osaa eikä kykene hyödyntämään ennen kuin vasta seuraavan leffan teossa.

Jälleen yksi syy, miksi tuntuu hyvältä pitää leffat ja tuotannot ajallisesti lyhyinä vielä tässä vaiheessa.

Sitten mietin vielä sellaista, olisiko se edes hyvä juttu, että pystyisi tekemään jotain uusimman luvun opetuksilla saman leffan aikana. Ehjä ja yhtenäinen leffa syntyy osittain siitä, että tarina ja kaikki audiovisuaalinen (hate that word) materiaali ovat yhtenäisiä ja samasta maailmasta. Jämpti leffa syntyy myös siitä, että jokainen tekijä puuhaa sen alusta loppuun samalla tieto- ja taitotasolla. Lisäksi koko leffajengi yhdessä säilyttää saman tason kuin lähtiessä.

Fear not, tietysti jokainen kuvauspäivä opettaa koko jalkapöydän kautta jotain uutta, pieniä kehitystä muistuttavia askelia otetaan, meininki paranee aina loppua kohti ja sitä rataa. Mutta isommat oivallukset ja sellaiset guidelinet, jotka jäävät omaan tekemiseen pysyvästi, ne muodostuvat leffojen välillä. Ne irtoavat tuolta käsikirjasta vasta, kun kokonainen luku on kirjoitettu.

Tuntuisi näin äkkiseltään siltä, että niin sen täytyy olla, Rölliä lainatakseni. Jos nyt rupeaisi vaikka Popot-leffan leikkausta iskemään terävämmäksi niillä känsillä, jotka sen tekemisestä on käsiin jäänyt, voisi lopputulos olla epätasainen ja outo. Uudet ja paremmat jutut eivät vain asettuisi paikoilleen kokonaisuudessa, joka on tehty edellisellä osaamisen tasolla. Tai jos joku työryhmästä olisi tässä välissä käynyt veivaamassa todellisen master piecen jossain muualla ja tulisi samoilla höyryillä viimeistelemään tätä leffaa, seuraisiko siitä vain oman työn dissausta ja toisiaan seuraavia korjausyrityksiä?

Mene ja tiedä. Tästä saapastelusta on seurannut ainakin se, että kuvaleikkaus on ja pysyy valmiina. Ehkä sen takia, että aika meni jo, ehkä myös siksi, että käsikirjan uusin luku ei ole vielä valmis. Ei kuitenkaan vähiten siksi, että äänet pään sisällä sanoo niin.

Kuvia tulevasta leffasta

2008-03-03T19:20:00.016+02:00

Je-jee, leffantekijä puskee kerrankin aalloille jotain muutakin kuin piinkovaa pohdintaa ja avutonta kohellusta perusasioiden parissa. Näiden värssyjen lomassa kolme (3) ruutua tulevasta dokumenttielokuvasta, jonka työnimen Popot voidaan tässä vaiheessa myöntää olevan tekemisissä Iso Robertinkadulla toimivan kenkäkaupan kanssa. Leffan kuvaleikkaus valmistui perjantaina, tänään koko orkestraatio töräytettiin äänen jälkitöihin ja väriruuvipenkkiin. The time is upon us.

Kymmeniä pareja spesiaaleja lenkkareita, pienyritys kaikkien taiteellisten ja trendikkäiden tuomasvimmojen luvatussa kaupunginosassa sekä kehon liikettä, jota ihminen ei yksinkertaisesti voi olla ihastelematta - näiden varaan on rakennettu dokumenttielokuva tanssijasta ja hänen tanssikengistään.

Tänään pohditutti vielä käsikirjoitusopettajan palaute leffan stoorista. Turhalta tuntuva harhapolku löytyi ja sen poistamista tai korvaamista mietittiin. Siirto äänistudioon oli kyllä tehty jo aamulla, mutta ehkä vielä jotain voidaan tehdä. Jos edes halutaan. Pätkä, josta puhuttiin kulkee totta vie vähän harhaan, mutta palaa sentään takaisin oikeille askelmerkeille. Saako klippi lähteä vai jääkö se tuulettamaan muuta juttua ja kuvitusta, jää nähtäväksi. Monen sisäisen eipäksen ja juupaksen jälkeen tulee mieleen lause, jotka Antti raaputti tänne Viimeisen kesän trailerin yhteydessä:

"Aina olis jotain voinut tehdä paremmin, kovempaa, kauniimmin"

Ehkä voisi vain ajatella niinkin, että seuraavan leffan teen paremmin, kovempaa ja kauniimmin. Tämä on jo saanut muotonsa.

Venaillessa tanssikenkien esiinmarssia, burn that D-floor:

In Finland we have this thing called hyvä meininki

2008-02-09T21:02:00.000+02:00

Eihän se mainoslause tosiaan ihan noin mennyt, mutta kuitenkin.

Tänään aloitettiin Popot-dokumenttielokuvan kuvaukset. Ja voi tokkiinsa, että olikin kuvaukset! Aluksi vähän säädettiin logistiikan ja yksityisautoilun merkeissä, mutta sitten päästiin vauhtiin. Neljä tuntia sisään-ja-ulos, tanssiscene oli kuvattu ja jengi kotimatkalla.

Päivän aikana juteltiin moneen kertaan yhdestä asiasta.

Ensin tuotantopäälikkömme kertoi kaupunkisuunnistuksen lomassa oman dokumenttileffansa kuvauksista. Materiaalista, joka on siis nyt jo leikkauspöydällä, huomaa kuulemma selvästi, missä kohtaa kaikilla on ollut rentoa ja hauskaa, ja missä ovat aikataulut alkaneet venyä ja jengi puutua. Vaikka jälkimmäinenkin matsku olisi ihan hyvää, edellinen on sitä niin paljon parempaa, että vain sitä kannattaa käyttää. Hyvä meininki näkyy ja kuuluu.

Tästä viisastuneina mietittiin, että ensimmäisenä kuvauspäivänä olisi mahtavaa saavuttaa juuri se hyvä meininki ja fiilis siitä, että kaikki haluavat olla juuri nyt juuri näissä kuvauksissa. Sitä lähdettiin puskemaan.

Kuvausten jälkeen oli hurjan helpottavaa kuulla, mitä mieltä päähenkilömme oli päivän sessiosta. Omaan työhönsä - jonka siis pitäisi tuntua mahdollisimman harvoin pelkältä työnteolta - verraten hän meinasi, että tärkeintä on vetää rennosti, pakottamatta, ja säilyttää hyvät fiilikset. Jos ne katoavat, on parempi lopettaa siltä päivältä.

Tänään kuvattiin, hehkutettiin, naurettiin ja ehkä vielä toisen kerran hehkutettiin tanssijaa valkoisella lattialla. Sitten lopetettiin. Fiilikset oli edelleen hyvät.

Jossain vaiheessa tuotannon suunnittelua olin varmaan tosi huolissani siitä, miten hienoja ja taidokkaita kuvia tanssisessiosta saadaan nauhalle. Eilen ja tänään ennen kuvauksia jännitin yhtälailla sitä, onnistutaanko kuvauksiin luomaan hyvä meininki. Kuvausten jälkeen, kun kävelin ännännen kerran paskaloskaisesta Kurvista kotiin, ajattelin, että se on melkein se ja sama, kuinka ajanseisauttavia kuvat nauhalla ovat, kunhan tänään vallinnut meininki säilyy lopuissakin kuvauksissa.

Sitä paitsi kuvat on sikahyviä. Sen verran ykköslaadun kuvaaja on puikoissa - ja kameran takana ei todellakaan seiso tämän tekstin nimellään vahvistanut.

Epätasapainoaisti

2008-02-01T18:32:00.000+02:00

"Elokuvalla täytyy olla alku, keskikohta ja loppu."

Kun kuulin tuon ensimmäisen kerran aivan vakavasti elokuvateorian yhteydessä lausuttuna, olin huvittunut. Onneksi olen aikaa myöhemmin päässyt jyvälle, ettei siinä ole mitään kovin huvittavaa. Päinvastoin.

Alku ja loppu nyt ovat paremmin ymmärrettävissä. Onhan leirinuotion ääressä kerrotussa mehästysjutussakin jonkinlainen aloitus ja ennen muuta hurja lopetus. Mutta se keskikohta, onko se muutakin kuin filmiruutu (you wish) toisensa perään siellä jossain alun ja lopun välimaastossa? Hiljattaen on alkanut oikein toden teolla kiinnostamaan, mitä siellä keskikohdassa oikein voisi olla, jotta leffa olisi hyvä.

Jos miettii asiaa vaikka niin, että alussa on jotain peruselämää, sitten tulee tavallista pahempi ongelma ja loppuhulinoissa se ratkaistaan. Siis jonkinlainen konflikti. Tai este, haaste, seikkailu, mikä ikinä. Tässä kohtaa menevät ihan tietoisesti muutamat teoreettiset käsitteet päälekkäin ja väärinkin. Vaan eipä siinä. Keskikohtaa kutsutaan pitkässä leffassa myös toiseksi näytökseksi. Siis monta eri nimeä suurin piirtein samalle ajanjaksolle ja samoille tapahtumille elokuvassa.

Edelleen, kaikkien eri termien ja selitysten jälkeen tulee hetkiä, kun en ymmärrä, mitä se keskikohta siinä alku-keskikohta-loppu-ajattelussa oikein meinaa. Lue enemmän kirjoja, niin opit. Nojoo. Mutta tulee tarinanalkuja, joista ei oikein hahmotu, missä on se este, haaste tai konflikti. Tai sitten mieltää edellä mainitut niin ikäviksi ja pahansuoviksi, että haluaisi pärjätä ilman niitä.

Well, leffahistorian opettaja käytti taannoin sanoja tasapaino ja epätasapaino. Siis että leffa kulkisi reittiä tasapaino-epätasapaino-tasapaino. Matkalippuja myydään vaunuissa...ja niin edelleen.

Tadaa!

Ei varmasti mikään uusi juttu monelle. Eikä kai itsellekään. Mutta kun se rinnastettiin sopivasti muihin tässä puituihin rakenteiden nimityksiin ja omaakin pohdintaa aiheesta oli, jotenkin natsasi.

Siis ensteksi ollaan tasapainossa. Sitten lauta keikkaa ja jokin on vinksallaan. Tervetuloa epätasapaino! Termi on samalla avoin kaikenlaisille esteille ja konflikteille, mitä ihmiset tai maailma voivat kokea, ja toisaalta ilman kolmea ensimmäistä kirjaintaan se lupaa jo mukavamman maailman, johon lopussa päästään. Jee. Ja silti on selvää, että epätasapaino joko on tai sitä ei ole. Ja jos sitä ei ole, pitää kysyä, mitä tässä leffassa oikein tapahtuu.

Tällaista peruspuuroa tänään, keskeltä Suurta Lattiaremonttia.

Kuppi kahvia ja taskunauhuri

2008-01-30T10:14:00.000+02:00

Kuten ei vielä mainittu, tanssikengistä kertova dokumenttielokuva on nyt tuotannossa. Kuvaukset alkavat puolentoista viikon päästä, mutta sitä ennen on ehditty tekemään yhtä ja toista.

Dokumenttielokuvasta on tullut opittua enemmän ja nopeammin kuin pyörällä ajamisesta lapsena. Otetaan vaikka eilinen ennakkohaastattelu - jonka meinasin viisaampien kehotuksista huolimatta jättää tekemättä. Onneksi joskus oppii ennen kuin tyhmästä päästä on kärsinyt koko konkkaronkka.

Haastateltavaa henkilöä on ohjattava aivan kuin näyttelijääkin. Ei ehkä täysin samoilla metodeilla, mut peruskuvio on sama. Täytyy olla itse mukana pelissä: kuunnella, rohkaista ja heittäytyä samaan soppaan. Ennen kaikkea täytyy hymyillä, koska leffateko on hauskaa...eikun ihan oikeasti.

Kamerat, mikrofonit ja kaikenkarvaiset laitteet tekevät tilanteesta aina jotenkin virallisen. Siksi tekniikan piilottaminen hyvin ja lopulta kaikkien härveleiden "unohtaminen" kokonaan tekevät haastiksesta rennomman. Jos mahdollista, voisi myös antaa ihmisen seistä, liikkua ja oleilla vapaasti tilassa. Konkreettinen vapaus ja tila antavat juttuunkin vapautta ja tilaa liikkua.

Edelleen olen sitä mieltä, että suunnitella täytyy - ja paljon. Mitä enemmän piirtelee pelikuvioita etukäteen, sitä suuremmalla syyllä pitäisi kuitenkin muistaa John Websterin viisas letkautus: "Kun kuvaukset alkavat, unohda käsikirjoitus." Dokumenttielokuva vaatii tämän.

Eri asia on sitten se, minkälaisen kuvan antaa ulospäin. Vaikka juttu olisi käyty jokaista otosta myöten läpi työryhmän kanssa, voidaan silti saada kuvaustilanne näyttämään siltä, että kaikki olisi ennakoimatonta ja hallitusti improvisoitua dokumentointia. Meinaan jos tarina ja päähenkilöt haluavat hommailla sen kummemmin suunnittelematta etukäteen, pitäisi ainakin luoda illuusio siitä, että näin on.

Hassua oli muuten huomata kuinka paljon noin kolmen vartin haastattelun sisällöstä tulee ihan uutena tietona, kun nauhan purkaa kotona. Näyttäisi siltä, että sen hetken, kun tarkistaa mikseristä äänen tasoja tai silmäilee seuraavia kysymyksiä, korvasta toiseen käy läpiveto niin että humisee. Kyllä kaikki vempaimet on sitten hienoja, mutta on se ihan mukavaa, kun ei tarvitse itse veivata kampea, vaan voi keskittyä juttuun.

Aloha - älkääkä koskaan aliarvioiko litteroinnin voimaa!

Get to the point...the DocPoint

2008-01-26T17:42:00.000+02:00

Ohitan kahden kuukauden kirjoitustauon sujuvasti ja siirryn suoraan asiaan.

Lähden illalla katsomaan Sopimusta. Se on jo viides näytös, jonka tsekkaan tämän vuoden DocPointissa. Kasvua noin 500 prosenttia verrattuna edellisiin vuosiin...yhteensä. Elokuvat The Faces on the Wall, Metrotanssi, Lypsyllä, Maailmanloppu alkaa Oulusta, Naisenkuvia, Kiinnipitäminen - ikämieskiekkoilijat puhuvat rakkaudesta, Keidas sekä Mies ja tuomio on tullut nähtyä. Kaikki oikein kelpo pätkiä. Parhaita ehdottomasti Naisenkuvia ja Kiinnipitäminen. Tsekatkaa myös Neljäs Kerros Tuotannot!

Sopimusta on jännä mennä katsomaan myös siksi, että meidän materiaalia melkein pääsi mukaan useamman dokkarintekijän yhteistyönä toteutettuun leffaan!

DocPoint on kolahtanut leffafestarina, vaikkei dokkareita ole tullut koskaan fanitettua niin kuin fiktioita. Jotenkin on tuntunut hyvältä istua seuraamassa kaikenkarvaisia ihmisiä ja tapahtumia sieltä täältä, ja fiilistellä sitä, miten dokumenttielokuva on lopulta todella henkilökohtainen näkökulma, jonka ohjaaja kaikelle kansalle esittelee. Jostain leffasta se erottuu enemmän kuin toisesta.

Vaikka parissa näytöksessä on tullut pilkittyä - jostain syystä aina siinä 15 minuutin kohdalla - on paljon jäänyt käteen. Leffojen tankkaaminen ja juokseminen tiukalla aikataululla koulusta näytökseen ja näytöksestä toiseen on antanut kummasti potkua. Ja ne pätkät, joista on syystä tai toisesta jäänyt oikein erityisen hyvä mieli, ovat taas palauttaneet tärkeän ajatuksen pintaan: eniten on väliä sillä, että on mukana tekemässä leffajuttuja innostuneiden tyyppien (jotka ovat monessa suhteessa paljon itseä taitavampia) kanssa ja että leffasta tulee hyvä mieli.

Lukekaa myös, kuinka yksi maailman kovimmista elokuvakäsikirjoittajista (soon to be) haahuilee riveillä ja niiden välissä: Lost in Narration.

Nordic Film Festival

2007-11-21T18:13:00.000+02:00

The Minutes of the The Nordic Film Festival 2007
20 October 2007, Tallinn, Estonia

Ihmisarvo on näköjään napannut pronssisen mitalin yllä mainituissa kekkereissä. Vielä hetki sitten olin siinä käsityksessä, ettei pätkä päässyt edes festareille mukaan. Äsken sitten nettiä surffaillessa selvisi tuokin. Käsittämätöntä muuten, että joku voi vielä tehdä tuollaisia sivuja.

Jee!

Uusi lyhärikin voi oikein hyvin. Tänään lähti laput tuotantokokoukseen, jonka osoittavan sormen eteen joudutaan ensi maanantaina. Kupongit oli kyllä täytetty sellaisella sielun voimalla, että ihme on, jos ei läpi mene. Kompastusta saattaa tulla kalustotoiveissa kameran suhteen, mutta huolitaan siitä sitten. Always have a plan B.

Käsis kehittyi istunnon pohjalta toiseksi versioksi, johon tuli mukaan oikein maukkaita elementtejä. Ryhmäkin on vahvistunut muutamalla tyypillä. Kyllä kuvaajan elämä on sitten mukavaa. Asioita vain tapahtuu ympärillä samalla, kun itse täyttelee hassuja taulukoita kalliista kalustosta, jota haluaa saada käyttöönsä. Itse ei tarvitse kuin odotella kuvauksia ja ilmestyä ajoissa paikalle.

Vai?

Leffakerronnan kurssilla piti kotitehtävänä kuunnella joku arkipäivän keskustelu kaupungilla, kirjoittaa se mahdollisimman hyvin muistiin ja muokata siitä kiinnostava. Siis uudelleenkirjoittaa arkipäivän dramaturgiaa.

Havahduin eilen metron rullaportaissa, että tällainen tehtävä piti muuten ihan just palauttaa. Hassua kyllä, kun alkoi pälyilemään ympärilleen ja poimimaan joukosta keskustelevat ihmiset, alkoi myös erottaa sanoja ja lauseita. Korva on yllättävän tarkka kuuntelemaan hälyn keskellä tiettyä ääntä, jos vain yrittää. Jotain jännää löytyi ja se sai vielä jännemmän muodon illalla kirjoituspöydällä.

Ainiin, kevättalvella toteutetaan ensimmäisen vuoden Iso Juttu eli lyhytdokumentti. Eri ideoiden vatvomisen jälkeen on hahmottunut pätkä, joka kulkee työnimellä Popot. Yhteydet Isolla Roballa sijaitsevaan samannimiseen kenkäkauppaan kielletään tässä vaiheessa täysin ja myönnetään sitten myöhemmin. Katsotaan ensin, saako tämä juttu osakseen muidenkin innostusta. Niin tai näin, dokkareiden maailmassa on jotain niin siistiä, että on yksi syy lisää odottaa kevättä.

Näin siis aiemmin kovasti fiktion nimeen vannoneen suusta.

Ovi uuteen seikkailuun

2007-11-11T20:13:00.001+02:00

Siistiä - tai nastaa, niin kuin on ollut tapana sanoa.

Jo parin kuukauden aikana on tullut opittua aika paljon. Viimeksi tänään olin katsomassa Rottatouillen, joka on muuten ehdottomasti neljän tähden leffa. Avausjakso, kolme eri näytöstä, set-upit ja paymentit. Kaikenlaista jännää alkaa hahmottua. Paljolti on kiittäminen viime viikolla alkanutta Elokuvakerronnan perusteet -kurssia, joka on sweet! Toisaalta on kivaa, ettei tule vielä pitkään aikaan (jos koskaan) katsomaan leffoja vain erilaisten teknisten osien summana. As in tässä on nyt käytetty dollya, tuolla on ainakin miljoonawattinen HMI-lamppu ja tämä on plot point ykkönen. Ei näin, kiitti.

Pidettiin alkuviikosta ensimmäinen istunto uuden lyhärin tiimoilta. Meitä oli kolme saman pöydän ympärillä: käsikirjoittaja-ohjaaja, tuottaja ja kuvaaja-valaisija - joista jälkimmäinen viittaa tänne suuntaan. Juteltiin lähinnä tuotannollisia juttuja ja saatiinkin ruletti hyvin pyörimään. Alettiin keräämään muuta jengiä ryhmään, lähetettiin kukin omille tahoillemme casting-kutsuja ja kaiverrettiin kuvausviikonloput kalentereihin.

Tuottajaamme lainatakseni "on kivaa simuloida mahdollisimman ammattimainen tuotanto läpi". True that. Lisäksi juttu on sen verran vahva, että jos onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan!

Alkuviikosta istuskellaan kehittelemään stooria ja piirtelemään ääriviivoja leffan maailmalle. Kohta pitäisi olla käsiksen lisäksi tarjota eteenpäin kuvasuunnitelmaa, kalustolistaa ja sen sellaista, jotta saadaan koulun Isoilta Päälliköiltä thumbs up. But we got plans, we do!

Vaikka kuvaukset sovittiinkin vasta ensi kevään puolelle, tulee käytännön asioita vastaan jo ihan kohtsillään. Täytyy käydä kuvauspaikalla scouttaamassa sähkönsaanti valoja varten, piirtää huoneistosta jonkinlainen pohjapiirros kamerakarttaa ja kuvasuunnitelmaa varten sekä selvitellä mahdollisen vuokrakaluston hintoja. Meininki on kuitenkin aivan erilainen, kun tietää, ettei ole enää liemessä yksin eikä kaksin. Nyt tehdään leffaan koko joukkueella. To you (and often with you) I raise my glass!

Luentomaraton

2007-11-05T21:41:00.001+02:00

Hyvää huomenta, Helsinki!

Aamulla oli pari tuntia Photoshoppia. Tumblerista selviää, mitä tuli kohellettua. Jap. Sitten opiskeltiin vähän viestinnän perusteita. Tämän massaluennon anti löytyy myös tuonnempana samasta paikasta, täytyy vain päästä skannerin ääreen. Iltapäivä jatkui iloisesti mediakulttuurin, tarkemmin elokuvan historialla. Kaikella kunnioituksella aikaisempaa kohtaan, nyt alkoi oikeasti kiinnostaa.

Luennon päätteeksi katsottiin varhaiselokuvia eli minuutin-kahden pätkiä 1800- ja 1900 lukujen taitteesta. Näissä leffoissa olikin sitten menoa ja meininkiä. Esimerkiksi The Gay Shoe Clerk (happy, I said) oli todella pirteä. Houkutus ja lankeaminen, rikos ja rangaistus - tai jotain. Niin perustavanlaatuista meininkiä, että tuli ihan yhteen paikkaan tehtävät pariminuuttiset lyhytleffat mieleen. Näissä filmievoluution tohvelieläimissä oli toimivia arkisia tilanteita ja hyviä twistejä. Ja sitten oli tietysti Mélièsin kirjaimellisesti päättömät leffat. Nykyajan efektiheebojen sietää miettiä, minkälaisilla releillä Méliès ja kumppanit operoivat.

Ihan kuin iltaan asti kestänyt luentomaanantai ei olisi tarjonnut tarpeeksi pakaratreeniä, piti suunnata vielä Messukeskukseen. Väittäisin, että David Lynchin (!) tapaaminen oli kuitenkin ihan perusteltua. Lynch ja pari tohtorikaveriaan olivat puhumassa uudesta säätiöstä, transsendentaalisesta meditaatiosta ja onneksi siinä sivussa myös elokuvien tekemisestä. Painoin mieleeni aika monta hyvää one-lineria ja päivän päätteeksi luonnoskirjan sivulle tarttui vielä Mr. Lynchin nimikirjoitus. Aww.

Sitä mä vaan, että tuossa oikealla pönöttää nyt viimeisin harjoitustyö koulusta. Tehtiin se ryhmässä Tuukan ja Annan kanssa. Tehtävänanto oli "Prosessin kuvaus". Kuvauksiin käytettiin yksi päivä, jälkitöihin muutama lisää.

Huh-hah-huli, Vika kesä tuli!

2007-09-02T15:37:00.000+03:00

Så där, var så god ja hopfalleraa: Viimeinen kesä, tuossa oikealla!

Eilen juhlittiin kesän loppumista Jeren ja Liinan luona. Alunperin kekkerit järjestettin kai vuoden 2007 kesän kunniaksi, mutta hostimme ottivat avoimesti vastaan myös toisen kesän lopetuspirskeet, nimittäin Viimeisen kesän. Kellonaikana, jota en syystä tai toisesta painanut mieleeni, käänettiin sohva katsomoksi, lyötiin videotykki tulille ja viritettiin 5.1-surroundit, vaikka leffan ääniraita onkin tosi tiukkaa stereota. Yhdessä sitten ihmeteltiin, mitä tuli noin vuosi sitten aloitettua ja melkein puoli vuotta valmiina pantattua. Jokainen voi tykönään miettiä, oliko kaikki sen arvoista. Me tiedetään, että se oli.

Tai siis pantata olisi voinut vähemmän aikaa.

"Mä sanon nyt saman, mitä mä sanoin tossa aiemmin, ku katottiin tää, mutta lyhyemmin. Tätä leffaa oli törkeen nasta tehdä!"

Suunnilleen noin se meni toisen näytöksen aluksi, kun juhliin oli valunut lisää jengiä. Ennen varsinaista premiääriä tuli höpöteltyä muutakin. Tärkeimpänä mainittakoon Jerelle ja Liinalle uunituoreiden DVD-kopioiden lisäksi luovutettu rusinapaketti - ehkä seuraavassa lyhärissä voidaan tarjota näyttelijöille edes sämpylöitä. Joskus puolen yön jälkeen leffa katsottiin vielä kolmannen kerran ja näin ollen sekä Viimeisen kesän näytös- että yleisöennätystä pitää nyt hallussaan Kino Suvéla!

Anyway, leffasta tuli juteltua jo eilen muutamien ihmisten kanssa ja useimmat heistä hymyilivät ihan ystävällisesti. Jos Viimeinen kesä herättää yhdenkin ajatuksen, hyvän tai huonon, speak out! Leffantekijän blogiin voi kirjoittaa nimellä tai nimettömänä. Ihmiset, jotka tuntevat, voivat tulla puhumaan. Kaikki, mitä sanotte, on palkkaa tehdystä työstä.

Viimeinen kesä on poikain tarina, jossa päästiin kokeilemaan vähän kaikkea, mitä mieleen tuli silloin ensimmäisessä grillisessiossa. Vaikka stoori on, noh, seikkailunhaluinen, on Viimeinen kesä tekijöidensä leffa. The mood, the spirit and the mere feeling; nämä tulette varmasti löytämään jokaikisestä leffasta, jonka tämä jengi tekee. Be sure 'bout that.

Kohti uusia seikkailuja,

Leffantekijä

Kotijoukkue

2007-08-28T17:52:00.001+03:00

Uusi koulu on mahtava. Tänään oli toinen päivä ja oli kivaa! Polttava puheenaihe on edelleen pääsykoeviikko, josta selviää näin jälkeenpäin kutkuttavia faktoja, kuten se, että muiden linjojen tulevat opiskelijat olivat ehkä saattaneet saada jonkinlaista vihjausta mahdollisesti ehdotettavista opiskelijavalinnoista. Ja toiset meistä odottivat yli kuukauden sitä kirjettä. Ärrinpurrin.

Vaan se ei enää huoleta, sisällä ollaan. Kaikki tuntuu natsaavan. Opetussuunnitelma, kaluston käyttöehdot ja luokkakaverit - käänteisessä tärkeysjärjestyksessä - ovat paljon parempia kuin ikinä toivoin. Niin, ja kouluruoka! Itse saa ottaa niin paljon kuin jaksaa syödä ja maistuu aidolle, oikealle laitosruualle. For real, no kidding. Löysin jo aateveljiä ja -siskoja kouluruuan puolesta.

En takuulla jätä Viimeisen kesän ja Ihmisarvon jengiä pois pelistä, mutta vihdoin tuntuu siltä, että leffantekjiän kotijoukkue on löytynyt. Meitä on kentän laidalla pelinrakentajia, tähtihyökkääjiä ja luottopakkeja, enkä mitään odota niin paljon kuin matsin alkua. Set up the big tent and we'll send in the clowns!

Neljä vuotta samassa sirkuksessa, samojen temppuilijoiden kanssa. Kyllä, kiitos.

Yksi luokkakaveri oli muuten oikeasti nähnyt ja kuullut posetiivin, joka soittaa Pelle Hermannin tunnaria. Ei kuulemma opiskelijan taskurahoilla.

Tervetuloa takaisin Suomeen, Antti!

Viimeinen viikko

2007-08-26T23:25:00.000+03:00

Viimeisen kesän 73 ensimmäistä sekuntia, olkaas hyvät. Löytyy tuttuun tapaan tuosta oikealta. Jos pätkä ei pyöri suoraan nettiselaimessa tai muuten vaan tökkii, ei kannata vielä masentua. Klikkaa hiiren oikealla napilla ja sieltä "Tallena kohde nimellä...". Så där!

Viimeiset 506 sekuntia ensi sunnuntaina. Vielä viikko.

Ajatuksesta elokuvaksi

2007-08-23T17:23:00.000+03:00

Ajeltiin Mikon piikillä Tapiolaan joskus lukioaikoina ja tehtiin psykologian kenttätutkimus ihmisten auttamisalttiudesta. Tulokset olivat vähintäänkin hämmentäviä. Niiteillä ja nastoilla koristeltuun nahkatakkiin pukeutunutta taistelijapariani autettiin keskimäärin heti, kun hän ehti tömähtää naama edellä nurmikkoon. Itse olin pukeutunut jotakuinkin kiltteihin skeittarifarkkuihin ja huppariin. Yli 50 ihmistä marssi kylmästi ohi tiistai-iltapäivänä Tapiolan keskustan liepeillä.

Meillähän ei oikeasti ollut mitään hätää. Eikä ole useimmilla spurguillakaan, joiden ohitse kävelee kaupungissa päivittäin. Toisaalta, mistä sen voi tietää?

Kuluvan vuoden maaliskuussa aiheesta valmistui lyhytelokuva Ihmisarvo. 21. huhtikuuta se sai ensi-iltansa FVL:n SM-elokuvafestivaaleilla Raumalla. Kesän aikana sen näki kourallinen ihmisiä. Toivottavasti joku heistä on sen jälkeen käynyt ravistelemassa penkillä makaavaa hereille.

Oli tai ei, 23. elokuuta Ihmisarvo julkaistiin Leffantekijän blogissa. Se on tuossa oikealla, myös englanniksi tekstitettynä. Myöhemmin syksyllä selvisi, mitä kansainvälinen jury leffasta tuumi.

Huolestumatta yhtäkkisestä mieltymyksestäni tarkkoihin päivämääriin voin vihjaista, että ensi sunnuntaina - kun ensi-iltaan on enää viikko aikaa - tarjoaa Leffantekijän blogi malttamattomille ihmisille Viimeisen kesän 73 ensimmäistä sekuntia. Tuossa oikealla pidempään lymyillyt leffan traileri on myös pakattu uudestaan ja nyt se toimii jos jonkinnäköisellä Windowz-tietokoneella. Getting serious!

Hei, jos Ihmisarvo tai Vikan kesän traileri ei vieläkään rullaa, lataa DivX-kodekki (ei lisättyä sokeria) ja johan lähtee!

RJD2 - Since We Last Spoke

Leffantekijän uutisia

2007-08-21T20:38:00.001+03:00

Hyvää iltaa. Minulla on nyt teille hyviä ja huonoja uutisia. Ja sitten hyviä uutisia. Jonka lisäksi vielä lisää uutisia.

Viimeisen Kesän ensi-ilta on 1. syyskuuta.

Kyllä.

Viimeisen Kesän ensi-ilta on lauantaina 1. syyskuuta. Kauan odotettu - ja ajat sitten unohdettu - enskari päätettiin järkätä "Samin" kesänlopetusjuhlien yhteydessä. Juhlien kutsussa esitetty lupaus "Tiedossa boolia, omituisuuksia ja rajattomasti rumaa tanssia" vakuutti leffantekijät siitä, että juhlat olisivat mahdollisimman otollista maaperää Viimeiselle Kesälle. Toisaalla Painobaarin enskarin järkkääminen oli osoittautunut aivan ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Kuka ei vielä ollut huomannut tätä? No, kiitos kuitenkin loistavasta meiningistä hosteillemme Painossa! We'll be back.

Ikävää sinänsä, että enskari on jonkinlainen yksityistilaisuus, mutta huoli pois! Eiköhän 2. syyskuuta Leffantekijän blogissa julkaistava Viimeinen Kesä Loud&Proud Unlimited Edition pyyhkäise surun silmistä pois. Polkekaa siis höyryhelmitaulunne käyntiin parin viikon päästä sunnuntaina, peskää rennoimmat kuteenne puhtaiksi ja virittäytykää Viimeisen Kesän tunnelmaan. Ensi-ilta tulee nyt!

Ihmisarvo-nauha matkustaa huomenna Viron kautta Slovakiaan Unican festareille. Jännää.

Ainakin neljä tapaa keskustella

2007-08-12T18:27:00.000+03:00

Ihmisten pitää keskustella. Ihmiset tykkää siitä, että keskustellaan. Jotenkin noin se menisi valtion ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantaisen mukaan.

Keskustelu on tavallaan yksi pykälä ylöspäin ajattelusta, kaksin ajattelua. Sekä keskustelu että ajattelu ovat mahtavia voimia, jotka pääsevät liian helposti unohtumaan. Jos haluaa ajatella ihan tosissaan, täytyy sille varata aikaa ja paikka. Samoin keskustelulle. Kun on oikein kiire, keskustelu tuntuu olevan kuitenkin helpommin järjestettävissä. On toinenkin ihminen mukana. Sitä paitsi keskustelu on helppo naamioida. Sanotaan, että lähdetään kahville tai kaljalle. Samasta on kuitenkin kyse.

Nopeasti tulee mieleen ainakin neljä eri tapaa keskustella. On tuulettamista, väittelyä, sparraamista puolin ja toisin sekä ideointia. Näiden välillä sitten vuorotellaan.

Tuulettamisella on kiva aloittaa. Tuulettamiseksi en vielä laskisi moita ja mitä kuuluuta, vaan heti näiden jälkeen alkavaa ajatusten vaihtoa. Puhutaan mitä puhutaan, kunhan aivoissa vapautuu tilaa. Puretaan päivän ja vähän pidemmänkin aikavälin polttavia aiheita. Siis tuuletetaan omaa päätä.

Väittelyn ei tarvitse olla ikävä tai vihamielinen tapahtuma. Väitellä voi ihan hyvässä hengessä asioista, joista ollaan eri mieltä tai ollaan saatu erilaista tietoa. Väittely pyöräyttää mukavasti isoja rattaita päässä ja samalla mukaan tarttuu uutta tietoa. Mitä enemmän väittelee, sitä paremmin oppii myös argumentoimaan ja vaikuttamaan puheella. Sitä paitsi väittelevän ihmisen persoonasta tuppaa paljastumaan yllättävän paljon asioita väittelyn aikana.

Sitten päästään kahteen keskustelutyyliin, joiden avulla voi erityisesti kehittää itseään luovana tekijänä.

Sparraavassa keskustelussa on selkeät voimasuhteet: toinen heittelee palloja ja toinen lätkii niitä takaisin. Hyvä sparraaja vetää omat etunsa pois keskustelusta ja keskittyy toisen esittämiin ajatuksiin. Oikeastaan kaikki, mitä sparraaja sanoo, voi olla hyödyksi. Kyse on kuitenkin assosiaatioista, ja eri ihmiset saavat erilaisia assosiaatioita. Se, mitä Jarkko ensimmäisenä tuumaa, ei todennäköisesti ole Petellä käynytkään mielessä. Ja näin Pete saa uusia ajatuksia. Ajattelun pitäisi siis jakautua puheen kanssa juuri päin vastoin: Pete selittää minkä kerkiää, Jarkko taas mietiskelee hetken ja heittää sitten jonkinlaisen vastineen.

Sparrata voi ja kannattaa kenen tahansa kanssa. Voi kuitenkin tuntua turvalliselta aloittaa aina uusien ideoiden pallotteleminen oman luottopakin kanssa, joka surffaa suunnilleen samoilla aivoaalloilla.

Leffantekijälle ideointi on hyvän keskustelun kruunaus. Ideointi saattaa lähteä liikkeelle mistä tahansa keskustelutyylistä: tuuletuksesta, väittelystä tai sparrauksesta. Ideointi on myös keskustelun haasteellisin muoto. Nyt puhutaan siis vapautuneesta ideoinnista, joka saa molemmilta (tai voihan meitä olla kolmekin...tai neljä tai seitsemän...) kaikki kanavat auki ja ideat lentämään ilman itsekritiikin sensurointia. Ideointi vaatii keskinäistä luottamusta, avointa ajattelua ja innokkuutta. Vimmaa. Ja silti ideoida voi kahvilassa, metrossa, uimarannalla, missä ikinä. Tarvitaan vain keskustelua.

Niin, mitä parempaa tekemistä voi olla kuin keskustella ihmisten kanssa? Ja siinä sivussa juoda sitä kahvia tai olutta tai kokista sitruunaviipaleella.

Tee tästä yksinbloggauksesta keskustelu: kommentoi.

Hors de prix

2007-08-01T21:38:00.000+03:00

Suomeksi Hinnasta viis on parhaillaan leffateattereissa pyörivä Pierre Salvadorin uusin ohjaus, jonka pääosia näyttelevät Audrey Tautou ja Gad Elmaleh.

Kävin katsomassa. Ihanan ehjä ja hyväntuulinen leffa. Suosittelen.

Leffa toimii yksinkertaisten asioiden ansiosta. Tarina on pienimuotoinen, muutamien päivien (ehkä viikon, mistä sitä tietää) kahden päähenkilön hullunmylly. Tapahtumat ovat aivan arkisia, mitä nyt muutaman sadan euron hintalapulla varustettuja. Ja kyllä, leffa on auttamatta romanttinen komedia, mutta huumori on ihanan nokkelaa ja pääsee yllättämään useammin kuin kerran.

Kaikkein parasta on kuitenkin se, miten kahden päähenkilön, Irènen ja Jeanin, tarinat täyttävät koko leffan ja jättävät vain vähän tilaa muutaman sivuhahmon huvittavalle taustatarinalle. Gigolo ja gold digger ovat kaikessa absurdiudessaan todella hyviä ja monipuolisia henkilöhahmoja.

Sitäpaitsi, aivan kuten Irène toteaa, Gad Elmalehilla on charmia.

Tuuletusta

2007-07-27T11:36:00.000+03:00

...sanan kahdessa merkityksessä. Eli heinäkuun 10. päivä olisi todella voinut päättyä Homer Simpson -juoksuun. Siihen oli todella aihetta ensin netistä löytyneen nimilistan ja myöhemmin kotona odottavan paksun kirjeen muodossa. Päätin kuitenkin säästää ihmisiä ympärilläni nyt, kun saan ihan virallisetkin hullun paperit tietyn alan opiskelijakortin muodossa. Saanen esittäytyä:

Suoraan kortistoon valmistuva media-alan hörhö, hyvää päivää!

Ja arvatkaa pelottaako yhtään? No, ei. Päinvastoin, tulevat opiskelut tuntuvat turvalliselta ja vakauttavalta elämänvaiheelta. Ja tässä vaiheessa voidaan unohtaa taloudelliset asiat keskustelusta täysin. Taisin olla viimeksi yhtä innostunut esimerkiksi uudesta lukujärjestyksestä joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Nytkin ihailin taulukkoa, jonka tarkoitus on karsinoida ja urauttaa minut, rajoittaa ajankäyttöäni ja ohjata minua kulkemaan lauman mukana. Niin kuin silloin ekalla luokalla. Antaa tulla vaan. Olenhan nyt iso ja reipas koululainen.

Neljä seuraavaa vuotta ohjattua tekemistä ja oppimista, ryhmä yhtä innokkaita leffantekijöitä, kalliita kameroita ja opiskelijaruokala. Ahh.

Sitten otsikon toiseen merkitykseen. Kun kovasta yrittämisestä huolimatta leffantekijän ja blogin väliin on näköjään noussut jonkinlainen itsekriittisyyden pensasaita, on tulevien viikkojen aikana keskityttävä tuulettamaan ajatuksia ja kainaloita oikein kunnolla. Juttua tulee sitten, kun on taas sen aika. Sopii toivoa, että se aika osuu mahdollisimman hyvin yksiin elokuun 27. päivän kanssa.

Joku on ehkä huomannutkin tämän tuuletuksen olevan käynnissä. Vai mitä mieltä olette leffantekijän julkaisutahdista? Joskus on vain tehtävä tilaa, ettei kulho täyty yli äyräiden.

One night and one more time, Thnks Fr Th Mmrs!

Hei, heinäkuu!

2007-07-01T14:32:00.000+03:00

Ihmisarvo lähetetään UNICA 2007 -leffafestareille Slovakiaan syyskuun alussa! Valinnan teki Filmi- ja Videokuvaajien Liitto Rauman festareiden leffa-arsenaalista. Kaiken järjen mukaan meidän pätkän pitäisi osallistua Jeunesse- eli alle 25-vuotiaiden sarjaan. Slovakian kinkereistä voi lueskella tuon äskeisen linkin takaa. Itsellekin tapahtuma oli ennestään täysin tuntematon ja mukaan pääseminen on todella jänskää.

Koska kyseessä ovat jokseenkin kansainväliset tsembalot, on alkukesälle (kesä alkaa tänä vuonna poikkeuksellisesti 6. heinäkuuta) luvassa leffan nimen ja synopsiksen kääntämistä muutamalle eurooppalaiselle valtakielelle sekä itse pätkän tekstittämistä englanniksi. Viimeksi mainittu huvitti ainakin Anttia ajatuksena. Ehkä alle pariminuuttisen ja varsin vähäpuheisen filmin tekstittäminen kuitenkin onnistuu ilman suurempia käännöskukkasia tai palikkakieltä - etenkin, kun käännöksen tekee leffantekijä itse.

Ihmisarvo lähtee ilmeisesti samalla kulkuluvalla myös joillekin pohjoismaisille festareille, joista en tässä vaiheessa tiedä juuri mitään. Syssymmällä sitten.

Koko tämän sirkuksen kunniaksi Ihmisarvo pötkähtää niin ikään alkukesästä tänne Leffantekijään katseltavaksi. Joo-o, tälle sivulle tulee ihan oikeaakin sisältöä sitten Viimeisen Kesän trailerin! Miksi jo kirjoittaessa tuntuu, ettei kukaan teistä usko ainakaan luvattua aikamäärettä...

Ikään kuin vakuudeksi lupaukselle, ensimmäinen screen shotti Ihmisarvosta, olkaas hyvät:

Ja nyt kaikki kysyvät, mitä Viimeiselle Kesälle tapahtui. Ei huolta, leffa elää ja voi hyvin edelleen - täysin julkaisemattomana. Suureksi häpeäksi täytyy tunnustaa, etteivät vielä edes näyttelijät ole pätkää nähneet. Mutta koska em. alkukesä tuntuu olevan otollista aikaa lupausten lunastamiseen (ainakin antamiseen), voi Viimeisen Kesän näkemisestäkin herätellä varovaisia toiveita - no, ainakin näyttelijät.

Heinäkuun 10. onkin sitten päivä, jolloin vaivutaan syvään, syvään itsesääliin tai juostaan muutamat Homer Simpson -juoksut pitkin kaupunkia. 4/4 oli saavutus jo sinänsä, mutta se ei vielä takaa mitään.

2/4

2007-05-29T20:13:00.001+03:00

Jes-jes, kaksi hikistä ja nälkäistä päivää pääsykokeita takana ja juuri äsken luvattiin vielä toiset kaksi. Oujea!

Leffantekijä voi rehellisesti sanoa kulkeneensa aivan omia polkujaan näissä kinkereissä. Vai mitä mieltä olette länkkärileffan aloituskohtauksesta tai taivaalle leijumaan jääneestä laskuvarjohyppääjästä uutisten loppukevennyksessä? Tulipa myös suunniteltua dokumenttielokuva Ihmisarvon hengessä.

Ja sitten taas piirrettiin-maalattiin-askarreltiin. Yäk.

Kävi miten kävi, tällainen systeemi on raadollinen. Helpolla eivät selviä voittajatkaan. Lukekaa vaikka otsikko uudestaan.

Tässä ja nyt: Apulanta - Mitä vaan

Ilmiöt, nuo yhteiskuntamme pikku suunnannäyttäjät

2007-05-25T19:29:00.000+03:00

Havahduin tänään Hakaniemessä Metro-lehden lööppiin: "Nettivideo paljasti kaaharin". Näitä on alkanut näkyä. On ollut äksyä vartijaa Itä-Helsingissä, opettaja-oppilas yhteenottoja ja mitä lie hämäräveikkoja, jotka ovat paljastuneet netissä videolla, jonka Silminnäkijä on sinne salaa pulauttanut.

Nettivideot ja nimenomaan rikollisia touhuja paljastavat sellaiset: yksi aikamme monista ilmiöistä.

Tästä lähdinkin miettimään, miten eri ihmiset ja ammattikunnat suhtautuvat uusiin ilmiöihin, kun ne alkavat tarpeeksi levitä. On niitä, joiden tehtäväksi tulee tutkia ilmiötä lisää ja suoltaa siitä sivukaupalla raportteja ja väitöskirjoja. On niitä, joiden pitäisi yrittää pysäyttää pahat ilmiöt heti alkuunsa. On tietysti myös niitä, jotka tekevät ilmiöstä liikeidean. Ja myöhemmin voi olla niitäkin, jotka joutuvat painimaan ilmiön seurausten, niin hyvien kuin huonojenkin kanssa. Jotain tällaista.

Mutta entäs leffantekijä? Jonain päivänä löytää ilmiön, joka on huisin mielenkiintoinen ja monen ajatuksen jälkeen päätyy tekemään siitä leffan.

Löysin siis taas uuden syyn, miksi leffantekeminen tuntuu niin viehättävältä tässä maailmassa. Leffantekijä ei pelkästään tutki elämän pikku ilmiöitä, ei paini niiden aiheuttajien tai seurausten kanssa, eikä varsinkaan pyri estämään ilmiöitä leviämästä. Leffantekijä kuvaa niitä. Leffantekijä kertoo, millainen ihminen ilmiön kokee, mitä hän silloin tekee, miten hänen sitten käy, millaisia ihmisiä matkalla tulee vastaan ja, lopulta, kumpi vetää revolverin ensin.

Tietysti leffantekemiseen liittyy myös paljon tutkimustyötä, mutta onneksi joku on jo ehtinyt tekemään ainakin yhden väitöskirjan aiheesta kuin aiheesta.

Tuossakin uutisessa, jonka maan alta bongasin, oli tarinan jyvä. Joku leffantekijä voisi innostua nettivideoilla tapahtuvista paljastuksista niin, että haluaisi kuvata niitä. Ja sitten ihmiset voisivat katsoa leffan, joka kuvaisi tätä ilmiötä ja ihmisiä sen pyörityksessä.

Ei. En aio tehdä nettivideoista leffaa. Mutta seuraavassa leffassani on varmasti ilmiö.

Missä mennään?

Yhdeltä suunnalta kuului huonoa ja yhdeltä hyvää. Pelimies jatkaa tietenkin siihen suuntaan, mistä kuului hyvää. Joku voisi sanoa, että toista vaihtoehtoa ei edes annettu. Kyynikko.

Ensi viikolla on edessä puristus, josta selviää hengissä. Ja toivottavasti vielä voittajana.

Ja se enskari, no, niin.

Tuomaristo on antanut äänensä

2007-05-05T15:51:00.000+03:00

Liiton sivuilta lainaten, pidemmän kaavan mukaan:

"Filmi- ja Videokuvaajien Liitto ry:n SM 2007 -elokuvafestivaaleille lähetettiin tänä vuonna yhteensä 23 kilpailutyötä eri puolelta Suomea. Näistä 9 kilpaili avoimessa luokassa ja 8 nuorten (25 vuotiaiden tai alle) luokassa sekä 2 elokuvaa elokuvakoulujen oppilaiden luokkassa. Minuutti-elokuvasarjaan osallistui tällä kertaa 4 työtä.

Mukana oli muun muassa fiktioita, dokumentteja, yhteiskunnallista kannanottoa ja taiteellisia kokeiluja. Elokuvien pituudet olivat yhteensä 3 tuntia ja 21 minuuttia. Tähän kokonaiskeston lyhentymiseen vaikutti se, että yhden elokuvan maksimipituus oli pienennetty aikaisemmasta 40 minuutista 25 minuuttiin.

Kilpailuelokuvat olivat tasoltaan vaihtelevia, mutta parhaat olivat tasaisempia, jonka johdosta palkittujen elokuvien valinta ei ollut helppoa. Elokuvien asettaminen paremmuusjärjestykseen onnistui pitkällisten keskustelujen päätteeksi. Erityisesti huomiota kiinnitti nuorten luokassa kilpailleiden elokuvien monipuoliset tyylilajit, joka olikin tuomariston mielestä positiivinen yllätys. Nuorten elokuvissa näkyi tekemisen into ja kokeilunhalu, joita kokeneemmatkin konkarit voivat vain ihailla. Myös elokuvakoulujen oppilaiden työt olivat erilaisia vaikkakin tunnettuja elokuvatyylejä hakevia. Ilahduttavaa oli, että vaikeassa yhden minuuttin elokuvien kisassa oli nyt jopa 4 erilaista elokuvaa mukana. Kaiken kaikkiaan tämänvuotinen kilpailu herättää vahvaa uskoa Suomen harraste-elokuvatekijöiden tulevaisuuteen.

Tuomaristo haluaa tuoda esiin, että SM-kilpailut ovat ELOKUVA kilpailut. Siten teoksia arvostellaan perinteisen elokuvakäsitteistön mukaisesti. Mukana oli jälleen elokuvia, jotka eivät kuuluneet perinteisten elokuvien joukkoon kuten musiikkielokuvia, kerho-historiikkeja jne. Nämä olisivat pärjänneet paremmin, jos niitä varten olisi ollut omat luokat."

Nuorten luokka:

Kultamitali: Metsäpuron korennot, Miikka Friman, Vantaa

Upea korennoista kertova luonto dokumentti, hyvin valmis työ. Hämmästyttävän tarkkoja lähikuvia korennoista. Asiallinen ja tietorikasta kemmenttarin puhetta, mutta puhe voisi olla eloisampaa. Elokuvan äänimaisema oli turhan yksipuolista puron solinaa, jopa pauhuksi asti. Kyllä metsäpurolla muitakin ääniä kuuluu, kuten esim. lintujen ääniä.
(Tuomaroinin jälkeen selvisi, että elokuvan tekijä on vasta 16 vuotias ja hän oli tätä aihetta kuvannut 2 vuotta, joka korostaa elokuvan arvoa.)

Hopeamitali: Ihmisarvo, Heikki Slåen, Helsinki

Tärkeä aihe tämän päivän yhteiskunnassa. Me olemme kaikki vastuussa, kylmänä ei saa ohi kulkea. Hyvä valinta, että ei laisinkaan taustamusiikkia. Korosti realismia. Elokuva paranisi, jos loppuvenytys olisi poissa. Tämä elokuva sytytti ja laittoi katsojan ajattelemaan.

Pronssimitali: Viimeinen kesä, Heikki Slåen, Helsinki

Hyvä elokuva Graffiti-piirtäjien salaperäisestä maailmasta, tehty agenttityyliin, kun vanhoja salaisuuksia ei saa paljastaa. Näyttelijätyöt epätasaista (nuorten poikien on vaikea näytellä vanhempaa roolia kuin oma ikä on). Musiikkivalinnat sulautuvat loistavasti tähän elokuvaan. Sopivan pituinen elokuva, aiheen mittainen. Sujuvaa leikkausta, juoni kulki, dynaaminen. Puheiden äänititys ei ollut täysin onnistunut, monta repliikkiä jäi epäselväksi.

Tuomaristo:
Lauri Hirvonen, kilpailun johtaja, FVL:n puheenjohtaja
Tarmo Hotanen, elokuvaopettaja, Rauma
Riitta Attila , elokuvatyöntekijä ja -kouluttaja, Berliini, Mexico, Pariisi, Rauma
Teemu Kauppi, elokuvien tekijä ja leikkaaja, elokuvapaja, Eurajoki
Jouko Nummela, Rauman elokuvaajien perustaja, TV2:n elokuvaaja, nykyään itsenäinen tekijä

Ja maailma on sun

2007-04-22T20:05:00.000+02:00

Ja niinhän me pojat rullattiin hopeisella autolla Raumalle ja napattiin SM-elokuvafestivaalien hopea- ja pronssimitalit kotio! Nuorten sarjassa kilpaili yhteensä kahdeksan lyhytelokuvaa, joista siis tiukasti kakkossijalla Ihmisarvo ja reippaana kolmosena Viimeinen kesä.

Nuorten sarjan voitti Miika Friimanin Metsäpuron korennot. Voidaan tietysti väitellä siitä, kuuluuko fiktion ja dokumentin kilpailla samassa sarjassa, mutta koko leffakinkereiden osallistujamäärän ollessa vain 23 voisivat kaikki leffat, fiktiot ja dokumentit, lyhyet ja pitkät, kilpailla samoista jalometalleista. Kaikki kunnia siis herra Friimanille skarpista luontodokkarista, jota oli kuulemma väännetty yhden miehen orkesterilla kaksi vuotta. Vaikka meidänkin leffoihin on muuta työtunti uponnut, paini Miika aivan omassa sarjassaan, mitä käytettyyn aikaan tulee. Ja se näkyi työn jäljessä.

Festivaalin muuta antia ruotii Antti blogissaan. Allekirjoitan täysin Anan löydökset ja kuka löytääkin Jälleennäkemisen internetskun ihmeellisestä maailmasta, huudelkoon siitä tännekin.

Heikki, Antti ja Mika kiittävät Liittoa kehuista ja kunniasta. Kiitos, että leffamme saivat ensi-iltansa ihan oikeassa leffateatterissa. Ja kiitos raumalaiset, ettette puhuneet meille omaa kieltänne.

Jos ikinä uskalsin jotain mainetta ja kunniaa SM-elokuvafestareilta toivoa, oli se juuri tässä järjestyksessä. Ihmisarvo on kuitenkin uudempi ja kypsempi tuotos kuin Vika kesä. Lisäksi sen todellinen arvo on vielä mittaamatta - toukokuun 15. päivää odotellessa.

Niin, ja Painobaarin enskaria.

SM-elokuvafestivaalit

2007-04-06T15:38:00.000+02:00

FVL eli Filmi- ja Videokuvaajien Liitto järjestää vuoden 2007 SM-elokuvafestivaalit Raumalla kuluvan kuun 21. päivänä. Sikäli kun Viimeinen Kesä miellyttää tuomareiden silmää ja taistelee tiensä festivaaleilla esitettävien elokuvien joukkoon, tulee tuosta lauantaipäivästä myös elokuvamme ensimmäinen julkinen esityspäivä. Siis enskari!

Wooah, melkein kuukauden tauon ja pelottavan virallisen aloituksen jälkeen voidaankin palata päiväjärjestykseen. Leffantekijän Pitkä Kuuma Kesä alkoi siis Utin kankailla kolme viikkoa sitten. Rintamalta ei mitään uutta, hence blogin hiljaiselo. Painobaarin enskarista yritettiin ihan oikeasti tehdä päätöksiä lupaamallani viikolla, mutta kuinkas kävikään. Kevään ainoa ei-lomaviikonloppu napsahti suunnitellulle enskariviikonlopulle. Naps.

Onnenpyörä pyörähtää taas ja katsotaan, miten käy. Kiitos kuuluu joka tapauksessa koko joukkueelle.

Rauman leffakarkeloiden dead-line umpeutuu maanantaina ja voisi kuvitella, että esitettävistä elokuvista annetaan edes jonkinlainen ennakkovaroitus. Viimeisen Kesän lisäksi lähetin arpajaisiin myös toistaiseksi julkaisemattoman lyhytelokuvan nimeltään Ihmisarvo. Voi siis käydä niin hassusti, että oudosti puhuvien ihmisten valtakunnassa nähdään kolmen viikon päästä useampikin Torkkelinmäellä tuotettu lyhäri.

Anyway, leffantekijä itse aikoo rullailla paikan päälle jännittämään ja ihastumaan hyviin leffoihin.

Ja tuosta alapuolelta löytyy Antin tumblelogi, joka päivittyy huomattavasti useammin kuin tämä. Nice!

Näin se homma menee

2007-03-13T18:19:00.000+02:00

Treffasin tänään pikaisesti Painobaarin Akin ja päivitettiin puolin ja toisin tilannetta ensi-illan järjestämisestä. "Ei olla hevosen selässä, mutta teidän kannalta pidetään se tietysti heti, kun mahdollista."

Konsensus.

Homma menee nyt näin:

1) Lähden tulevana maanantaina takaisin Suureen Seikkailuun, jossa vietän aikaani heinäkuun alkuun asti. Uutta oikorataa koilliseen ja siitä vähän sivummalle. Sinne.

2) Leffan ensi-illasta päätetään ensi viikolla! Ja se päätös sitten toivottavasti pitää. Parhaassa tapauksessa filmi pyöritetään Painossa vielä tämän kuun puolella, mutta ollaan varauduttu rullaamaan myös huhtikuussa. Sen pidemmälle ei tarvitse odotella. Lupaan sen.

3) Tulikohan taas luvattua liikoja?

4) Ei sentään.

Lyhyt vs. lyhyempi

2007-03-11T12:11:00.000+02:00

Jesjes, kuvattiin eilen lyhytleffa, joka lähtee ennakkotehtävänä viikon-parin päästä eteenpäin.

Ihmisarvolla (leffan työnimi) ja Viimeisellä Kesällä ei ole montaa yhteistä viivaa. Ehkä pikku taulukko selventää asiaa:

2 min vs. 8 min (pituus)
1 kohtaus vs. 9 kohtausta
4 näyttelijää vs. 6 näyttelijää + avustajat
1 kuvauspäivä ja -paikka vs. 1-2-3-monta!
10€ vs. jotain yli 300€

Ja sitten muutamia asioita toisin päin:

2 harjoitukset vs. treenataan sitten kuvauksissa
klaffaus vs. mikä näistä klipeistä se taas on?
ohjaajan kotiläksyt vs. niin, mitkä?

Eli on sanomattakin selvää, kumpi projekti oli paremmin näpeissä alusta loppuun. Viimeinen Kesä on rakas leffa, mutta oli tosi siistiä tehdä väliin yksi projekti vähän sopivammissa mittasuhteissa. Meinaan sitä, että pystyin keskittymään käsikseen, näyttelijäohjaukseen ja niihin hyvin levottomiin ideoihin, joita itse kukin pukelsi ilmoille harjoitusten ja kuvausten aikana. Eli, ou jea, siihen olennaiseen.

On maastoautojen ja jenkkifutaajien ohjailukin kivaa - no doubt! - mutta ne tahtovat syödä aikaa, rahaa ja paljon puuhastelua. Ja ne on kuitenkin sitä ylimääräistä karkkia, sitä pientä kivaa. Että jos tässä haluaa valitsemalleen tieuralle suuntautua, niin täytyy vissiin jossain vaiheessa myös tehdä niin.

Lyhyt lyhäri on siitäkin syystä kelpo puuhaa, että pääsee käymään läpi koko prosessin nopeammin ja tiiviimmin. Siis pääpiirteittäin näin: idea, hylkääminen, idea, käsis, hylkääminen, idea, käsis, ryhmän kokoaminen (tässä kohtaa ei hylätä ketään), harjoitukset, hylkääminen, kuvaukset, leikkaus, hylkääminen, fiilistely, valmis leffa.

Prosessi on siis lyhyempi (on vissiin ollut puhetta siitä, kuinka kauan Viimeistä Kesää on jo tehty). Hence, enemmän projekteja per aikayksikkö. Ja sitä kautta enemmän oppimista, vielä enemmän kärvistelyä, kun ei irtoa - ja vähintään yhtä paljon hauskanpitoa.

Antaa potkua: Elastinen - Anna soida
Aurinkoon ja loskaan: Matti Johannes Koivun molemmat levyt

Kuin varkain

2007-03-06T15:31:00.000+02:00

...on Viimeisen Kesän rinnalla päässyt valmistumaan parikin lyhyttä pätkää, joissa allekirjoittanut on ollut jotenkin mukana.

Lupaus: en enää koskaan, ikinä, milloinkaan käytä ilmausta allekirjoittanut.

Parahiksi talven alkuun, siis jossain tammi-helmikuun hujakoilla, valmistui lyhyt, mutta sitäkin tiiviimpi lumilautailupätkä Moona 40. Leikkasin pätkän menneen syksyn aikana, kuvaus ja laskeminen ovat poikain omaa - kuten myös leffan nimi. En kommentoi.

Tsekatkaa, lumilautailun ystävät ja muutkin vähäosaiset, näillä jätkillä on tyyliä!

Toinen lyhykäinen rakennettiin alusta loppuun yhdessä päivässä hiihtolomalla. Pätkän nimi on Operaatio: Kantohanki ja se on samannimisen airsoft-pelitapahtuman esittelyvideo. Tässäkin projektissa puuhastelin leikkauspöydän ääressä. Trailerin tirehtöörin nimen voivat näppärimmät bongata myös Viimeisen Kesän creditseistä. Piiri pieni pyörii.

Tässäpä näitä. Kova on yritys todistella, että hei ihan oikeasti me ollaan saatu jotain aikaankin!

Viimeisen Kesän tyypit teatterissa

2007-03-06T15:09:00.000+02:00

Pahus, kun menee hankalaksi. Enskaria järkkäillään, mutta jokaisen tahon eriävistä aikatauluista muodostuva palapeli on toistaiseksi muutamaa palaa vailla. Eli huhupuheista huolimatta ei ensi eikä sitä seuraavanakaan viikonloppuna leffaa Painobaarissa nähdä. Mutta ihan varmasti vetinen kevättalvi vielä näkee sen päivän, kun meidän leffan enskaria vietetään. Hoidetaan nyt vaan kerralla koko kööri paikalle Painoon ja sitten fiilistellään!

Meanwhile, Masalan nuorisoteatteri toivottaa tervetulleeksi katsomaan Isä minun -näytelmää, joka sai ensi-iltansa eilen 5. maaliskuuta. Rooleissa nähdään leffatrailerista tutut tyypit - vai nähdäänkö Viimeisessä Kesässä tutut tyypit Masalan nuorisoteatterista? No, reissatkaa silti lähijunalla pahamaineiseen Masalaan katsomaan Suomen parasta harrastajateatteria, it's worth every bullet you catch on the way!

Leffa on muuten epävirallisesti VVV eli viittä vaille valmis. Oikeasti, viimeinen biisi, joka kerää karanneet langat takaisin yhteen ja pyöräyttää lopputekstit ruudulle, on vielä pajalla, mutta muuten on kaikki nysväyksetkin nysvätty. Ainiin, ja yhdet tekstit täytyy visualisoida. Eli pidättelen vielä suurta huokausta, jotta sen voi sitten oikeasti valmiin pätkän päälle puhkua.

Vaan ei hätää, hommia riittää nyt ennakkotehtävien muodossa ja kamera käy jo ensi viikonloppuna. Se on kuitenkin toinen tarina, josta päästään ehkä jatkamaan, kun Viimeinen Kesä on päästetty vapaaksi rakkoisista käsistä. Antin sanoja lainatakseni: "Se ei oo mikään master piece, mut sitä on väännetty."

On väännetty, lupaan sen.

Propagandaa

2007-02-25T02:13:00.000+02:00

Lisäsin tylysti sivun alalaitaan erään kansanedustajaehdokkaan blogin feedin. Jokainen valitkoon itse - minun ääneni on jo annettu.

Vanha kunnon Skrubu sen sijaan on AD Pekka Nikruksen blogi. Kelpo tavaraa sielläkin.

Kiitos... ja purku!

2007-02-16T12:32:00.000+02:00

Näin se on, Viimeisen Kesän kuvaukset päättyivät tänään. Enpä aina ihan varauksetta uskonut, että tämäkin päivä joskus tulisi. Mutta nyt on klaffit lyöty ja eväät syöty (meillä oikeasti mitään klaffia ole).

Lisää hyviä uutisia: leikkauskin on enää tämänpäiväisiä kuvia vaille valmis. Nyt herätellään äänimaailmoja eloon ja ruuvataan poikain puheista komeita ja samettisia. Nojuu, tehdään siis se, mitä osataan, ja opetellaan loput lennossa.

Iso kiitos taas kuvauspaikan meille tarjonneille tyypeille! En halua vielä paljastaa, mitä kuvattiin ja missä, mutta jos ikinä teetätte valokuvia, tehkää se Kirkkonummella Hymykuopassa...

Kuhkoposti sälkee (jotkut asiat ei vaan kestä nykyteknologiaa) ja leffan enskarista on aloitettu neuvottelut. Antakaa siis parhaiden iltapukujen ja frakkien olla edelleen siellä vaatekaapissa, peskää rennoimmat kuteet puhtaiksi ja virittäytykää Viimeisen Kesän tunnelmaan. Ensi-ilta tulee vielä.

Leffantekijän aapinen

2007-02-02T14:19:00.000+02:00

Näin jälkituotantovaiheessa onkin hyvä taas paneutua leffantekemisen teoreettiseen puoleen ja huomata, kuinka suurin piirtein kaikki on tehty enemmän tai vähemmän väärin. No joo, kärkevästi sanottu, mutten ole asiasta läheskään niin huolissani kuin sanamuoto antaa ymmärtää. Lähinnä olen taas ymmärtänyt isoja juttuja ja päässyt eteenpäin.

Ja tämä siis luettuani vasta muutamia sivuja uudesta aapisestani.

Opiskelu ja oppiminen on tosi hauskaa, kun on intoa ja vimmaa. Kun miettii, mitä on vaikka viimeisen vuoden aikana oppinut leffojen tekemisestä, se tuntuu jakautuvat kahteen puoleen: käytäntöön ja teoriaan.

(Ohoh! Suuria viisauksia jaetaan myös viereisellä luukulla, jos kaikki eivät mahdu tähän jonoon.)

Käytännön oppiminen on miellyttävää ja se vie tasaisesti eteenpäin koko ajan. Tekemällä oppii. Jokainen suunnittelu-, kuvaus- ja leikkauspäivä vie jotain asiaa eteenpäin, tulee uusia oivalluksia ja hyviä huomoita siitä, miten leffoja tehdään. Leffan tekemiselle on ihastuttavan tyypillistä se, että joka hetki oppii jotain pientä ja omat taidot kasvavat samassa tahdissa kokemuksen kanssa.

Teoreettinen oppiminen onkin ollut erilaista. Katson behind-the-scenes-dokumentin, luen haastattelun tai tuotantopäiväkirjan, löydän uuden oppikirjan, keskustelen vanhemman tekijän kanssa. Yhtä kaikki, oppi tulee isommissa kokonaisuuksissa, oivallukset ovat kerralla merkittävämpiä ja ajatukset hyppäävät uudelle tasolle. Oppiminen etenee sykäyksittäin. Tulee sellainen olo, että "hei, tätä on pakko päästä kokeilemaan näyttelijöiden ja kameran kanssa heti huomenna". Ja tulee myös sellainen olo, että "jaa, oon sitten tehnyt tän just tälleen väärin".

Eikä viimeksi mainittu olo kuitenkaan haittaa. Sehän on selvää, että leffan - kuten minkä tahansa muunkin jutun - tekee sillä ymmäryksellä ja taidolla, joka sillä hetkellä repusta löytyy. Seuraavalla kerralla sen tekee todennäköisesti hyvinkin eri tavalla. Paremmin. Tai vain eri tavalla. Sitä on oppiminen.

Raju ero käytännöllisen ja teoreettisen oppimisprosessin välillä johtuu tietysti myös niiden keskinäisestä valtapelistä seinäkalenterissani. Vanha kunnon pänttääminen tuntuu ajoittuvan tietyille tiiviille ajanjaksoille, kun taas leffan tekeminen ja kaikki pienet käytännön viritykset elävät jokaisessa päivässä.

Sen, miten isoilla pompuilla kirjat ja muut oppimateriaalit ovat ajatuksiani vieneet eteenpäin, pitäisi tietysti toimia vihjeenä siitä, miten leffantekijän kannattaa aikaansa käyttää. Ja sillä "kaikki on tehty ihan väärin" -hetkellä täytyy myös muistaa, että jokainen opetettu tekniikka, teoria ja teesi on vain opettajanssa näkemys asiasta. Leffantekijä poimii kaikesta sen, minkä itse tuntee hyväksi. Ja tekee sen jälkeen itsensä näköisen leffan.

Daily updates

2007-01-17T22:01:00.000+02:00

Joo, niin varmaan. No, paljon on ehtinyt taas tapahtua Viimeisen kesän ja muidenkin juttujen suhteen. Otetaan vaikka leffa ensin.

Last summah'sta on nyt leikattu öbaut kaksi kolmasosaa. Puhutaan vielä raa'asta leikkauksesta ilman musiikkia ja osittain ilman dialogin kakkoskuvia, mutta kuitenkin. Antti puuhailee kovasti scoren parissa, jotta Viimeinen kesä myös kuulostaisi hyvältä. Kaikkihan me jo tiedämme, että se näyttää hyvältä?

Jos et usko, tsekkaa teaseri vielä kertaalleen netistä ladaten. Salassa kaikilta menin nimittäin ja latasin nettiin vielä kerran uuden version teaserista, joka on nyt myös värimääritelty.

Hetki sitten Antti teki nimittäin suuren löydön tämän salatieteen saralla. Enempää en uskalla kertoa, koska muuten tietäisitte, kuinka me oikeasti ollaan vaan laiskoja nilkkejä, jotka painavat do-the-magic-buttonia, ja leffa ohjaa, kuvaa ja leikkaa itse itsensä.

?

Anyway, värimäärittelyyn löydettiin todella kätevä työkalu, joka säästää aikaa ja rahkeita tässä projektissa, joka paisui järkevästä mittakaavasta jo joskus viime toukokuussa - suurin piirtein niihin aikoihin, kun kokous, joka tunnetaan myös nimellä "Leffasessio I", pidettiin Heikin takapihalla kaasugrillin ääressä.

Okei, leikkaus on siis hyvässä vaiheessa, musaa valmistuu ja viikonloppuna yritetään saada heput ja päänäyttelijät samaan paikkaan mikrofonin kanssa, ja jälkiäänittää kertojaääntä leffan ensimmäiseen jaksoon. Sen jälkeen puuttuisikin enää pari kuvauspäivää erilaisten valokuvausjuttujen ympärillä, ja kuvaukset voitaisiin julistaa päättyneeksi.

Kieltämättä odotan tuota julistusta paljon. Tältä erää.

Päälimmäinen fiilis on siis, että käytännöllisesti hankalimmat jutut on jo selvitetty, ja leffanteko täytyy enää reippailla komeaan lopetukseen: ensi-iltaan Painobaarissa. Matsku näyttää hyvältä, pojat on ainakin itse innoissaan ja aikaa on vielä hyvin, mutta vanha sanonta en usko ennenku nään on ihan hyvä pitää edelleen mielessä.

Leffantekijä itse on vaihtanut taasen tietokoneensa taustakuvaa ja samalla työpaikkaa.
Uudet kuviot sekä läppärin ruudulla että tv-studiolla pitävät mielen taatusti virkeänä seuraavan kuukauden ajan.

9. tammikuuta

2007-01-09T08:18:00.000+02:00

Isot synttärionnittelut, Antti!

Today's battle

2007-01-08T19:52:00.001+02:00

Jee!

Päätin uuden vuoden kunniaksi käydä jälleen kerran taistoon kuvasuhteiden ja pakkausten ihmeellistä maailmaan vastaan. Ja tällä kertaa minä voitin.

Okei, ratkoin vihdoin kuvasuhdeongelman, joka on vaivannut molempia leikkauspöydällä olevia projekteja. Juuri kun pääsin eilen hehkuttamasta pojille, että lumilautalyhäri viime talvelta on kohta valmis, huomasin, että kaikki sekvenssit - ja itse asiassa koko projekti - on väärässä kuvasuhteessa. Ihanaa. En muuten uskaltanut mainita tästä pojille.

No, nyt voin kertoa tämän vain hauskana anekdoottina, koska täysin sattumanvaraisella ja näppituntumaan perustuvalla asetusakrobatialla onnistuin nappaamaan koko leikkaukseen uuteen kuvasuhteeseen ja sekvenssiin tuhoamatta mitään. Snögöpätkästäkin tulee siis vielä kunnon lihansyöjä.

Ja, ja, tuota, Compressorin kanssa pääsin oikeastaan vasta tasoihin. Koska sain samalla tempulla myös Viimeisen Kesän kuvasuhteen (joka vissiin aiheutti aikanaan teaserin kanssa käydyn battlen) reilaan, päätin pakata teaserin uudelleen. Siellä se nyt on, samojen linkkien takana kuin ennenkin. Hilppasen verran parempilaatuisena, se näkyy ainakin teksteissä. Ja - mikä jäi kaikilta huomaamatta - myös oikeassa kuvasuhteessa eli letterboxina.

Tasapeli ratkeaa voitokseni siinä vaiheessa, kun onnistun pakkaamaan teaserin vielä vähän universaalimpaan muotoon. Eli sori teille, muutamat epäonniset (ja multimediarajoittuneet), teaseri ei taida vieläkään näkyä. Jatkan treenejä.

Mitäs muuta... niin, lisäsin blogin myös Google Analyticsiin. Varokaa, nyt voin vakoilla teitä molempia!

Arjen sankarit

2007-01-07T00:21:00.000+02:00

Huh, kirjoitin näköjään eilen illalla muistiin täysin julkaisukelvotonta jaarittelua siitä, mitä hyvää ja pahaa tällä hetkellä näen tiukassa realismin tavoittelussa. Vaikkei omia ajatuksia ja juttuja pitäisi niin tarkkaan ajatella läpi ennen kuin ne ilmoille möläyttää (ks. lisää aiheesta blogit ja itsekriittisyys), otan kuitenkin eilisen uusiksi puhtaalta pöydältä.

Käyköön perusteluksi vaikka se, että alla oli kovat matsit uudistettua Monopolya ja Texas Hold 'emiä Sanomatalon toimistolla.

Näyttelijäohjaus. Tätä on Viimeisen Kesän kohdalla toteutettu enemmän leikkauspöydän ääressä kuin kuvauspaikalla. Varmasti yksi tärkeimpiä asioita, joita leffanteko on meille opettanut: ei näin, pojat. Vaan ei se niin huonosti ole mennyt, että pitäisi itseään ruveta soimaamaan. Intuitio on yksi asia, johon voi näköjään luottaa myös jälkikäteen. Ja hyvät näyttelijät se toinen.

Suhteellisen valtavaa määrää kuvamateriaalia läpikäydessä olen herättänyt tärkeältä tuntuvan ajatuksen äärimmäisestä realismin tavoittelemisesta ja siitä, kuinka se saattaa tukahduttaa monta hyvää roolisuoritusta ja rajoittaa elokuvan ilmaisua pahasti.

Mahdollisimman realistisen ja sitä kautta uskottavan ilmaisun nimeen vannominen on taas näitä kausia, jotka tulevat ja menevät matkalla kohti omanlaista ilmaisuani. Viimeinen Kesä on ollut siitä hyvä projekti, että meillä on kohtauksia, joissa poikain pitää olla ja puhua juuri niin kuin meidän ikäiset pojat tuolla ulkona tekevät, ja sitten meillä on kohtaus Satamassa, jossa arkipäiväisten tapahtumien rajaa venytetäänkin jo reippahasti tuonne päin.

Totta kai leffan ilmaisua ja erilaisia twistejä täytyy miettiä jo käsikirjoittaessa, jotta tarina kulkee sopiviksi katsotuissa sfääreissä, mutta henkilöohjaus vaikuttaa ehkä jopa enemmän siihen, kuinka realistista meininki on. Ja tässä kohtaa se laput silmillä kulkeminen on vähän pahasta. "Ei kukaan voisi oikeasti sanoa tai tehdä noin" -tyyppiset ajatukset tärväävät pahimmillaan hyvän mahdollisuuden rakentaa pientä arjen sankaria henkilöstä, joka ei olekaan kuin kaikki muut. Tavallaan överiksi vedettyjen juttujen läpi päästäminen on joskus niin vaikeaa. Ja juuri niitä haluaisin tehdä ja nähdä paljon lisää.

Pelkästään siitä, kuinka monta kertaa olen toistellut sanoja realismi ja arki tässäkin jutussa, voi jo päätellä, että kyseessä on jonkinlainen klikki - jota täytyy tuumia lisää. Ja kokeilla käytännössä. Varokaa taas.

Keskeneräisiä ajatuksia keskeneräiseltä ohjaajalta. Ja hyvä niin.

Tositarinan innoittama

2006-12-22T23:59:00.000+02:00

Näin tänään yhden hölmöimmistä leffatrailereista ikinä. Se näytettiin ennen uutta Bondia, joka oli muuten koukuttava ja miellyttävä leffa. Okei, itse traileri ei välttämättä ollut mitenkään hölmö - en enää oikein muista - mutta sen viimeiset sanat olivat: inspired by a true story. Eikö näin ole jokaikisen elokuvan kohdalla, kysyn vaan?

Puhutaan siis Gabriele Muccinon, joka on viime aikoina ohjannut enemmän hombre-kielisiä pätkiä, tulevasta elokuvasta, jonka pääosaa näyttelee Will "Jiggy with it" Smith. Leffan nimi on The Pursuit of Happyness. Eipä siitä muuta.

Niin, perustuu tositapahtumiin antaa tietyn lisäsäväyksen leffaan kuin leffaan, mutta että tositarinan innoitama. Jokin erohan näillä kahdella on pakko olla, miksei traileriin muuten olisi vain kirjoitettu based on a true story?

Väitän, että kaikki valkokankaalla näkyvä perustuu elämään. Siihen elämään, jota käsikirjoittaja on elänyt. Siihen elämään, jota ohjaaja ja näyttelijät ovat eläneet. Itse asiassa, leffojen teko on erityistä innostumista tästä elämästä ja sen käänteistä. Se on halua kuvata omaa elämää (joskus myös muiden, varokaa!) elokuvan maailmassa, jossa sääntöjä ja rajoituksia voi vähän muutella mielensä mukaan. Lopulta kerrotaan tarina, jota ei oikeasti ole tapahtunut (poislukien nämä based-on-a-true-storyt), mutta jonka tukku tositarinoita on innoittanut.

Siis mitä ihmettä ne mahtavat tarkoittaa tällä tositarinan innoittamalla?

Täytyy vissiin nähdä itse leffa. Pahus, taisivat onnistua.

Jälkeen teaserin, jälkeen kuvausten

2006-12-16T21:23:00.000+02:00

Latailen valokuvia Flickriin, jotta voin tilata itselleni Moo-minikortteja. Söpöjä ja hypisteltäviä kuvakortteja, jotka soveltuvat ainakin käyntikorteiksi, minitauluiksi tai sisustuselementeiksi muuten vaan, ja joiden avulla ehkä Viimeistä kesääkin tullaan puffaamaan. Heikki suosittelee.

Kiitoksia ihan tosi paljon kaikesta ja kaikille. Tykkään edelleen itsekin teaserista, mutta ihanaa on, että joku muu on tykännyt. Ihanaa on myös kuulla, kun joku sanoo fiilanneensa Viimeisen kesän tunnelman tai vaikuttuneensa poikien näyttelemisestä tai odottavansa malttamattomana, mistä koko tarinassa on lopulta kysymys. Teaseri oli siis mies paikallaan, mutta vielä pitäisi tehdä hyvä leffa. Taisteluun lähdin.

Edellinen oli siis quote yhdestä suomi-räbä-biisistä. Tiedätte, että tätä taistelua käydään joukolla, ei yksin.

Keskiviikkona kuvattiin Painobaarisssa. Hemmetti, sitä kuvauspäivää oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Vuokravalot, kaksi kameraa, paljon dialogia ja maailman rennoin baaripäällikkö. Ulkoiset puitteet oli todellakin kunnossa meidän asteikollamme, mutta kohtaus oli iso haaste. Poikien pälpätys Painobaarissa tulee lopulta kannattelemaan koko Viimeisen kesän tarinaa. Tämä ajatus kuupassa ei edellisenä iltana meinannut unta saada, kun jännitti niin.

Well, opittiin tosiaan yhden illan aikana paljon.

Opittiin, että kaikkea sitä pitääkin kelailla kohtauksesta etukäteen, jotta osaa ohjata näyttelijöitä oikeaan suuntaan. Opittiin, että syödä pitää ja jossain vaiheessa mennä nukkumaankin. Ja opittiin, että meidän tällä hetkellä käyttämä äänitystekniikka on kävelevä aikapommi. Oi voi.

Mutta kaiken keskellä saatiin myös talteen niin silmiä hivelevää kuvaa ja sen verran huikeita roolisuorituksia (mistä me ikinä saatiin nämä näyttelijät?), että mä uskon edelleen meidän leffaan. Ja miksen uskoisi? Joku sanoi, että teaserista näkee leffan olevan nuorten kundien tekemä.

Heikin ja Antin näköinen leffa, I say.

Muuten, mikä tässä linkittelyssä on niin trendikästä?

Ensimmäinen teaseri, olkaas hyvät

2006-12-10T19:31:00.000+02:00

Viimeisen kesän teaseri on nyt netissä kaiken kansan ladattavissa. Tsekatkaa, mitä tässä on viime aikoina puuhailtu ja millaista leffanpoikasta voi kevättalvella odotella. Tämä on teille kaikille. Kiitos ja anteeksi:

Lyhäriäkin lyhyempi

(Toimii parhaiten QuickTimella, aye!)

Kun katsoit teaserin, sinulle heräsi siitä ihan varmasti jotain ajatuksia: kylmiä väreitä, omia muistoja, inhoa, myötähäpeää, komeat näyttelijät, ihana ohjaaja, surkea kuvanlaatu, vauhdikas, arkirealismin rajamailla, röyhkeä, tyylikäs, ihan kiva... you name it. Tärkeintä on se, että otat ja kommentoit teaseria tuonne alas (Post a Comment). Kirjoita nimettömästi, omalla nimellä tai naapurin nimellä, kunhan kerrot meille, miltä Viimeinen kesä tuntui.

Huhhuhhuh. On se joskus niin raskasta. Sitä istuu ensin pari päivää aamusta iltaan leikkaamassa veretseisauttavaa tunnepätkää tulevasta lyhytelokuvasta. Kun teaseri vihdoin alkaa olemaan valmis, pääsee vielä pariksi tunniksi tappelemaan kuvasuhteiden ihmeellisten ristiriitojen kanssa. Ei edes mennä pidemmälle tämän aiheen kanssa.

Leffantekijän ystävä

2006-12-09T23:49:00.000+02:00

Kirjoittaja on vieraileva henkilö Leffantekijän Blogissa. Nimi on Antti, ja rooli tässä leffassa on toinen hyrräävä ratas kaiken takana eli siis se vähemmän "camera-savvy" luotettava oikea käsi, joka on sydämellä mukana.

Millaista on olla Leffantekijän ystävä?

Leffantekijä on varmasti yksi parhaimmista organisoijista kautta aikojen. Jos joskus piti jotain järjestää, luokkaretki, bänditreenit, tai vain päätöksiä tehtävä oli tämä Leffantekijä itsestäänselvä valinta asioita ajamaan.

Tätä elokuvaa tehdessä ne taidot ovat tulleet todellakin tarpeeseen.

Haluaisin uskoa että nämä taidot ovat pelkästään vain geeneistä kiinni, sillä omat organisointi taitoni eivät yllä lähellekään Leffantekijän järkkäily taitoja, mutta on taustalla muutakin. Motivaatiota, intoa ja ripaus sitä kaverien kesken tuttua hyväätarkoitusta ja tervettäitseluottamusta. Lisäksi valtaisaa työteliäisyyttä.

Kenties minullekin on siis olemassa vielä toivoa tulla järjestelmällisemmäksi, tai ehkäpä olen, en geenien, vaan jonkun kohtalon oikun kautta syntynyt olemaan se kaaottisempi voima.

Mitä sitten itse olen oppinut, paitsi etten yksin pystyisi kaikkea järjestämään? Muun muassa sen että oikeiden ihmisten kanssa hullut unelmat ovat sitä parasta maailmassa. Se että tuhlataan miestunteja jonkin eteen joka ei lopulta tuotakaan sitä kilisevää taskunpohjalle on jotain joka minunlaiseen idealistiin uppoaa. Oli kyse sitten elokuvanteosta, bändin kanssa rokkailusta tai uuden grafiikan vääntämisestä omaksi iloksi on taustalla aina mukana rakkaus. It's all about the love.

Olen myös todennut sen, ettei elokuva-ala ole, onneksi, suurin intohimoni kohde. Elokuvien tekeminen vaatii työtä, yhden kuvan tekemiseen vaaditaan niin suurta panosta ja aikaa, että oikein hirvittää. Pakko siis kumartaa kaikille erityisesti indie leffoja tekeville. Minä pidän leipätyöni mielelläni netin ja grafiikan maailmassa, jossa jokaista framea ei tarvitse kuvata satapäisellä ihmisjoukolla.

(Mutta kyllä tällaisiin projekteihin on silti antoisaa lähteä, ja liikkuvan kuvan lopputulos voi olla uskomattoman palkitseva. Ehkä kyse on siis myös viitseliäisyydestä. Ei vaan jaksaisi tehdä vuodesta toiseen 80 minuuttisia elokuvia)

Tänään leikkasimme siis elokuvan tulevaa teaseria porukalla Heikin kanssa, ja lopputulokseen täytyy olla tyytyväinen. "Täytyy" -sana sen takia, että aina ei ole mahdollista tehdä sitä parasta. Jo tekniikka asettaa sille itsestäänselvän esteen. En myöskään usko että Tekijä, oli se sitten Leffan tai minkä tahansa, ei koskaan voi olla omaan teokseensa täysin 100% tyytyväinen.

"Aina olis jotain voinut tehdä paremmin, kovempaa, kauniimmin"

Vielä kerran tiiserin ensimmäinen versio läpi ja sitten relaamaan ison karkkipussin kanssa.

Viimeistä kesää eläen,
Antti

Tervetuloa jengiin

2006-12-06T13:20:00.001+02:00

Eilinen kuului taas niihin päiviin, jotka palkitsevat leffantekijän. Katsottiin dramaturgi-ystäväni kanssa satamakohtauksen kuvamatskut läpi ja lopulta leikattiin koko kohtaus.

Aluksi oltiin juuri siinä, mihin viimeksi jäin: se ei vaan ollut hyvä. Heti oli pakko todeta, että tämä kohtaus ei yksinään toimi, vaan jännitystä kohti Peten ja Samin tapaamista täytyy nostattaa tasaisesti leffan läpi. Kun pohjalle kuvitteli pari edellistä kohtausta, alkoi satamaan saapuminen saada kaipaamaansa hypea. Autolla paikalle, bumm, bämm, ja miehet vastakkain. Tuosta välistä sai vielä yksi turha kuva väistyä. Kill your...

Leikkauspöydällä huomasin, että kuvaaminen ja ohjaaminen eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä. Vaikka ohjasin näyttelijöitä jokaisen oton jälkeen ja yritin viedä kohtausta parempaan päin, paljon oli jäänyt huomaamattakin. Ja kaiken sen huomasin raakamateriaalia kahlatessa: roolista putoamista, ylinäyttelemistä, maneereja ja dialogin epätasapainoa (puhumattakaan kameran töppäilystä). Asoita, jotka pitäisi kelata uudestaan jo kuvauksissa.

Onneksi, onneksi, onneksi meillä on hyvät näyttelijät ja paljon ottoja.

Hyvä leikkaus on hyvän ohjauksen jatke, ja löysimme ne rautaiset kuvat ruosteisten joukosta. Voi pojat, jossain vaiheessa oli pakko hypätä tuolilta ja hihkua ääneen "nyt tää toimii!". Satamassa rähistään ja hymy nousee leffantekijän kasvoille. Voiko sitä enempää pyytää?

Eilinen leikkaussessio näytti taas, kuinka tämä on ryhmätyötä. Jos jotain oikeasti huvittaa käyttää sanaa auteur elokuvanteon yhteydessä, niin siitä vaan. Minä en sitä oikein ymmärrä. Viimeinen Kesä on syntynyt alusta asti ryhmässä, joka kasvaa koko ajan. Samalla kasvaa jokaisen tyypin merkitys - yksin ja yhdessä.

Joskus on pakko saada ajatella hetki yksin, mutta aina täytyy palata muiden luokse. Jutella, kysellä, heitellä ideoita, innostua niin, että sylki lentää, löytää hyvät jutut ja luopua ei-niin-hyvistä. Innostuminen ja sen levittäminen muihin tyyppeihin, sehän tässä on parasta.

On aika toivottaa tervetulleiksi pari uutta ihmistä ryhmäämme: dramaturgi ja apulaisohjaaja Tua sekä valaisija Mika. Painobaarissa tavataan.

--

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tehkää leffoja, joista koko Suomi voi olla ylpeitä.

Ihmiset ja ihmiset

2006-12-02T20:46:00.000+02:00

Kuinka moni tietää, mitä kuvausjärjestäjä tekee, käsi ylös nyt?

Jos nostit kätesi, olet itse joskus järjestellyt kuvauksia - tai sitten valehtelet.

Yhden ainoan kuvauspäivän järjestäminen on niin työlästä, että se on yllättänyt tasaisen varmasti joka kerta tämän syksyn aikana. Viimeistä kesää on tähän mennessä kuvattu jo viidessä eri paikassa ja vielä tullaan valloittamaan toinen mokoma. Kannatti tosiaan antaa mielikuvituksen lentää käsikirjoittaessa.

Kuvauspäivän palapelissä on monta osaa: auringonvalo, rauhallinen vuorokauden aika, ilmoituksia vähän joka suuntaan (satama-altaaseen heitetään ihmisiä, vesilaitoksen alueella liikkuu lökäpöksyjä spray-pullojen kanssa...), kalusto, rekvisiitta, puvut, avustajat ja näyttelijät. Asioiden ja tavaroiden kanssa neppailun lisäksi täytyy soitella ja sopia noin sadan eri ihmisen kanssa yhteinen aikataulu, jonka pitäisi sopia kaikille. Tämä ei onnistu ensimmäisellä yrittämällä.

Vaikka asialla olisi minkälainen Puuha-Pete tahansa, on kuvausten onnistuminen aina kiinni yhdestä tekijästä: ihmisistä.

Lyhytleffaa kuvatessamme olen jakanut ihmiset kahteen tyyppiin: he joko auttavat mielellään, tai sitten eivät. Tämä on kunnianosoitus niille ihmisille, jotka ovat vastanneet minulle kyllä, kun olen heidän puoleensa kääntynyt. Itse saman kokeneena tai pelkästä myötätunnosta he ymmärtävät heti, miten hankalaa järkkäileminen on, ja suostuvat näkemään vaivaa, jotta me onnistuisimme. "Nimi sitten lopputeksteihin, eikö niin?" Se on kai vähintä, mitä voin luvata.

Näitä ihmisiä haluan leffantekijänä löytää joka päivä lisää.

Pulmat ratkeaa ja pyörät pyörii. Baarikohtauksen kuvauspaikka on sovittu, valokalusto vuokrattu ja leffan ensimmäinen teaseri on tekeillä. Sitä odotellessa, aloha!

Koskaan ei tule valmista

2006-11-27T20:51:00.000+02:00

Siirsin Leffantekijän blogin omalta saitiltani tänne Bloggeriin. Kotona ei ollut mahdollista kommentoida kirjoituksiani, joten lähdin ulos leikkimään muiden kanssa. Blogi ei ole monologi.

--

Meni tasan viikon verran, että sain kerättyä rohkeuteni ja leikattua satamakohtauksesta raakaversion. Kuvausten jälkeisessä hypessä ei uskalla laittaa tuoretta nauhaa leikkauspöydälle. Sitä haluaa elää muutaman päivän siinä uskossa, että tuli kuvattua maailman paras kohtaus ja maailman parhaat kuvat. Mikään ei mennyt pieleen.

Niin varmasti. Ja sitten katsotaan materiaalit.

Kuva on harmaata puuroa, ei kontrasteja, ei syvyyttä. No, digi8-nauhalla kuvanlaatu on, mitä on. Se ei ole nyt tärkeintä.

Osa kuvista ei toimi ollenkaan, ne jäävät pois kohtauksesta heti kättelyssä. Kohtauksen kliimaksi ei olekaan se ”mies seisoo vuorella ja hävittäjät lentävät yli”, ja jossain kirotussa laukussa kännykkä vastaanottaa tekstiviestin turmellen parhaasta otosta pari sekuntia ääniraitaa.

Ei. Joo. En tiedä.

Kuvausten jälkeinen hype on kadonnut. Nyt tarvitaan musiikkia, äänitaustaa, terävää leikkausta ja vielä pientä värimäärittelyäkin. Ehkä sitten kohtaukseen voi upota. Nyt se ei ole hyvä eikä huono. Se ei tunnu miltään.

Tavallaan olisi hyvä jättää kuvatut materiaalit hyllyyn, kunnes kaikki on nauhalla. Tämä kohtaus ei toiminut yksin. Jenkkifutis toimi. Kesäpäivään en ole vielä edes koskenut. En tiedä, uskallanko.

Valmista ei tunnu tulevan koskaan. Leffan tekeminen on keskeneräistä oloa alusta loppuun. Kohtaus purkissa, ajatukset jo seuraavassa. Sitten leikkauksessa, jälkituotannossa ja lopulta seuraavassa leffassa.

Väsymys- ja nälkäkerroin: aikamoinen

Ylös, ulos ja blogille

2006-11-24T00:00:00.000+02:00

On olemassa muutama todella huono tekosyy sille, että tämä blogi oli jäissä kaksi kuukautta (huomasin itsekin vasta äsken, että aikaa ehti tosiaan kulua kaksi kokonaista kuukautta). Yhden selityksen mukaan ei ole ollut aikaa istua kirjoittelemaan haamuille, toinen selitys vetoaa nousseeseen itsekriittisyyteen. Haloo! Blogi ja itsekriittisyys. Näitä kahta ei koskaan tulisi esitellä toisilleen.

Surkeita selityksiä.

Olen kyllä kirjoittanut Viimeisestä Kesästä mietintöjä. Niistä taas on saatu hyvä syy istua Painobaarissa pari tuntia jo iltapäivästä selvittämässä leffaan liittyviä ajatuksia. Käsikirjoitus kulkee nyt versionumerolla 19 ja sen lisäksi on muutamia kirjallisia hahmotelmia siitä, mitä katsojalle pitäisi leffasta välittyä sanomatta niitä asioita silti selittelevästi ääneen.

”Mä en tiedä mistä Viiminen Kesä kertoo. Se on nyt vaan nippu kuvia, eikä me olla tekemässä mitään musavideoo.”

Näin minä valitin avuttomuuttani, kun en toistuvista yrityksistä huolimatta pystynyt tuomaan leffan tarinaa esille yhdellä lauseella - en sinnepäinkään. Selittämiseen meni yleensä minuuttitolkulla, enkä senkään jälkeen ollut vakuuttunut. Kuinka kukaan muukaan voisi olla?

”Mä olin vähän huolissani tästä leffasta.”

Näin totesi Antti noin viikkoa myöhemmin, kun koeistuimme Peten ja Samin penkkejä Painobaarissa. Tästä alkoi muutaman tunnin mittainen sessio, jonka jälkeen kävelimme ulos hymyssä suin. ”Näin se menee!”

On viime aikoina kuvattukin, vaikka pidänkin suurimpana saavutuksenamme nimenomaan ajatustyötä tarinan parissa. Sörnäisten rantatie, Kirkkonummen vesitorninmäki ja viimeisenä Hernesaaren satama on jo ehditty valloittaa graffititeinien tai bleiserikundien voimin. Näyttelijä uitettiin satama-altaassa marraskuun vedellessä viimeisiään ja ohjaaja joutui peräänajokolariin kuvausten jälkeen.

Kuvasta on jo puolet nauhalla, ehkä ylikin, mutta paljon on vielä edessä. Nyt kuvataan kohtauksia, jotka todella kannattelevat tarinaa. Tästä seuraa kaksi asiaa: tarinaa ei kohta enää noin vain muutella, ja jokaisen kuvan täytyy onnistua. Sillä huonoahan tästä leffasta ei olla tekemässä.

Oloa on viime sunnuntaista asti helpottanut kovasti se, että taistelu aikaa, lunta ja talven tuloa vastaan voitettiin. Pahoittelen, että koko eteläinen Suomi on joutunut kärsimään heikkolumisesta alkutalvesta, koska meidän piti ehtiä kuvata eksteriöörit ensin.

Pienen tuotantoryhmämme osaamista koetellaan. Sisäkuvissa ei kuvauspaikan valo riitä, eikä ryhmässä ole ketään oikeasti valaistustaitoista. Sekä teknistä että taiteellista apua on jo haettu lähipiiristä, mutta tilanne on vielä pahasti auki. Ettei tulisi leffanteosta liian helppoa.

Kuvataan, hiljaisuus!

2006-09-27T21:58:00.000+02:00

Kuka roudaa urheilukassillisen kamaa, kameralaukun, kaksi jalustaa ja vielä itsensä amerikkalaiselle jalkapallokentälle huomatakseen, että kenttää kiertävällä pyöräilyradalla pörrää punainen pappamopo imussaan trikoopukuinen kilpapyöräilijä? (Tekee muuten mieli kysyä, mitä ”#€%!?)

Kuka rupeaa tässä vaiheessa purkamaan laukkuja ja kokoamaan kuvaustekniikkaa ilman tarkempaa tietoa siitä, milloin pärrä ja pyörä lopettavat hullunkurisen toimintansa ja kentällä saa ruveta heittämään palloa? On myös eduksi, että sarjakuvamaiset sukkahousutsankarit eivät toistamiseen vilahda kuvan taustalla ja peitä miehekkäitä taklauksia pörr-äänellään.

Kuka pukee päälleen fleecen ja hanskat aurinkoisena syyspäivänä jo ennen kuin on edes viileää, koska aikoo seistä tapittaa samassa paikassa seuraavat tunnit - satoi tai paistoi? Onneksi muuten paistoi.

Kuka rakentaa, säätää, värkkää neljästä seitsemään heti työpäivän perään tallentaakseen puoli minuuttia hengentuotettaan juuri sellaisena kuin ”mä sen sillon piirsin ja selitin”?

Ja kuka astuu tässä vaiheessa kentälle tuntematta näitä aiempia sällejä ja tietämättä yhtään, mihin on lähtenyt mukaan, mutta pukee silti pelivarusteet päälle ja alkaa harjoittelemaan tekaistua kuviota, jotta voi toistaa sitä toistakymmentä kertaa koko palettia pyörittävän ruuhkatukan huutaessa ”Valmistaudutaan uuteen kuvaan!”?

Tämä kuulostaa englanniksi paljon paremmalta:

We do.

Ja meillä tarkoitan assistenttia, pääosan näyttelijää sekä niitä Helsinki Wolverinesin pelaajia, jotka eilen 26. syyskuuta antoivat itsestään paljon enemmän kuin Heikki ja Antti uskalsivat etukäteen odottaa. Ja näillä pojilla on sentään melko korkealentoiset visiot.

Viimeisen kesän ensimmäiset kaksi kuvaa kuvattiin eilen. Siitä merkkinä on seinälleni, joka alkaa toimittamaan story boardin virkaa, kiinnitetty kaksi Polaroid-kuvaa. Näistä kuvista voin seurata syksyn ja talven aikana, mitä kuvia elokuvaan on ehditty kuvata ja muodostaa mielessäni leikkauksen rungon.

Leikkasimme kuvatun kohtauksen vielä illalla raakaversioksi, joka paljasti karun totuuden: tämä leffa EI SAA jäädä tekemättä. Jos ensimmäiset kaksi kuvaa ovat tällaista visuaalista ilotulitusta ja päähenkilönkin hahmo heräsi eloon jo ensimmäisillä repliikeillä, on lopullinen elokuva henkeäsalpaava - ainakin tekijöilleen.

”Tämän paremmin ei olisi voinut projekti alkaa” sanoin serkulleni, joka järjesti planeetan asenteellisimman junnujoukkueen kuvauksiimme. Tarkoitin joka sanaa.

Biggup y’all, matka on vasta alussa!

Muuten, lisää kuvataan jo ehkä tämän viikon aikana. Kun velodormilla viimeinen sävykortti oli tallennettu diginauhalle, alkoi seuraavan kohtauksen järjestäminen, ideointi ja valmistelu. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa, right? Ryhmä vahvistuu uusilla näyttelijöillä ja kuvauspaikkoja spottaillaan kuumeisesti. Ja Antti on saanut puvustajan pestin.

Käsikirjoittamisesta

2006-09-24T16:42:00.000+02:00

Aikataulujen sattuessa sopivasti kohdakkain viimeistelen nyt lyhytelokuvan käsikirjoitusta kuvausversioksi ja opiskelen elokuvakäsikirjoittamista avoimen yliopiston kahden viikonlopun kurssilla. Kurssi on hemmetin hyvä. Parempi kuin osasin odottaa. Pitkän tauon jälkeen olo on kuin koululaisella, joka on juuri saanut uudet jännittävät aapiset ja käsikirjat. Nyt huomaan, että olen tiedostamatta suhtautunut elokuvan opiskeluun hieman kevyesti, sillä yllätyn luennon aikana vähän väliä. ”Ai näin se menee” -tyyppiset oivallukset seuraavat toisiaan ja elokuvan käsikirjoittamisen teoriat ja lainalaisuudet nousevat esimerkkifilmeistä naurettavan helposti näkyville. ”Tätäkään en ajatellut silloin aikaisemmin.”

Asiaa on siis paljon ja oma ajattelutapani kehittyy. Samalla alan käymään läpi Viimeisen Kesän käsikirjoitusta näiden uusien ajatusten valossa. Paljon olen nostanut tyytyväisiä hymyjä kasvoilleni, ettei meillä tarinankerronta ihan hakusessa ole. Jo kirjoitusprosessin alussa, jossa muotoilimme tarinan pääpiirteissään muutamalla lauseella ennen kuin varsinaista tekstiä alkoi syntymään, teimme oikein ja tämän pitäisi palvella lopputuloksen ymmärrettävyyttä. Mutta joitain korjauksia ja muutoksiakin käsikseen tekisi mieli tehdä. Heti perään kuulen kuitenkin esimerkin opettajan omasta yhteistyöprojektista, jonka käsistä ei lähdetty enää kaksi viikkoa ennen kuvauksia muuttamaan. Kyseessä oli siis lyhytelokuva. Jos meidän kuvaukset alkavat kahden päivän kuluttua, kannattaako edes kokeilla?

Ei tietenkään.

Viimeinen Kesä kuvataan juuri sellaisena kuin se meidän käsissä annetussa ajassa valmistui. Annetulla ajalla tarkoitan siis syksyn ja talven tuloa. Liika nysvääminen ja hiominen ei ole koskaan hyvästä, eikä ainakaan silloin, kun kello käy ja hommiin olisi jo pitänyt ryhtyä. Jos tämä laiva halutaan purjehtia satamaan (eikä jäädä pitkäksi talveksi jäihin kuten Amundsen) on filmiä alettava pyörittää. Ja niinhän me tehdään.

Kronologian pomputtelu ja klassisen juonirakenteen rikkominen - joita pidämme Viimeisen Kesän ehdottomina vahvuuksina - ovat tikapuut, joille moni käsikirjoittaja haluaa kiivetä nähdäkseen kauemmas. Pahuksen usein ne on asetettu liian jyrkkään kulmaan seinää vasten ja kohta huudetaan perkelettä vahvasti murtaen. Se, mitä kuvaustilanteissa voidaan vielä tehdä tikkaiden tukemiseksi, on varmistaa, että näyttelijöiden vuorosanat ovat selkokielisiä ja tarjoavat ne vihjeet ajankulusta ja taustatapahtumista, jotka toivomme katsojen itse täydentävän tarinaan. Kukaan käsiksen lukenut ei ole vielä tuijottanut meitä epätoivoinen ilme kasvoillaan kysyen ”Mitä tässä oikein tapahtuu?”. Kuvallisen ilmaisun täytyy olla niin vahvaa ja selkeää, että sama linja jatkuu myös valmiin lyhärin kanssa.

Kun on itse kirjoittanut ja pyöritellyt mielessään samaa tarinaa 4 kuukauden ajan, se tuntuu helpolta ja ymmärrettävältä. Nyt on vielä kerran palattava siihen tilaan, jossa koko stoori on täysin uusi ja tuntematon. Pysynkö Peten ja kumppaneiden peesissä?

Joka päivä jotain leffan eteen

2006-09-21T07:36:00.000+03:00

Kaunis ajatus.

Sanon kuitenkin, että jos tämä leffa koskaan valmistuu ajallaan, on se vain ja ainoastaan tuon lauseen ansiota. Aika ei venaa ketään ja ulkokohtausten kuvaamiseen sopivat päivät vähenee silmissä. Parissa viikossa on kuitenkin hypätty puoliksi valmiista käsikirjoituksesta valmiiseen kuvauskäsikirjoitukseen, näyttlijöiden valintaan, jenkkifutistiimin rekrytointiin ja ensimmäiseen call sheettiin. Jos näin nopeasti edetään jatkossakin, on ulkokohtaukset purkissa ennen kuin lumi valaisee pimentyneen syksyn.

Ja sen jälkeen homma jatkuu läpi talven sisäkohtauksilla.

Tämä leffa tehdään tosissaan ja kunnianhimolla. On jenkkifutisjoukkuetta, autolla ajoa, aito baariambienssi ja mustavalkoiset takaumat. Lähinnä mielikuvituksemme tulee työllistämään jälkituotantoa, mutta jo kuvaukset asettavat sellaisia haasteita, mitä kumpikaan ei ole koskaan yrittänyt saavuttaa. Vaikeisiin kuvauksiin pyritään valmistautumaan ammattimaisella ennakkovalmistelulla. Aika näyttää, onko meistä tähän elokuvaan.

Ensimmäisen kohtauksen tekeminen kihelmöi jo nyt. Valitsimme jenkkifutiskohtauksen, koska siinä esiintyy vain yksi näyttelijöistä, kuvauspaikka on jo löytynyt ja kohtauksessa on kaksi kuvaa. Silti kohtauksta varten on täytynyt pidentää puhelinlaskua vähintään toiselle sivulle. Jenkkifutisjoukkuetta pitää koordinoida oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, päähenkilölle tarvitaan pelaajan varusteet, äänitekniikka pitää lainata, reflejä pitää hankkia. Koska kyseessä on ensimmäinen kuvaus, täytyy myös yrittää käydä mielessä läpi kuvausrutiinit alkaen kameran ruuvaamisesta jalustaan kiinni, jotta kaikki pienet tilbehöörit jeesusteipistä Polaroid-kameraan tulevat mukaan.

Tänään on taas motto tuottanut tulosta ja moni palanen loksahtanut paikalleen. Päänäyttelijä on jo henkisesti messissä, jenkkifutisjoukkue tulee paikalle, kun päivästä sovitaan, reflejä ostetaan ja äänitekniikka löytyi lainattavaksi. Pientä säätöä vielä aikataulun ja kameramiehen kanssa, ja peli voi alkaa.

Wish us luck, we’ll need all of it.